02.11.2018, 20:41

Voin kertoa kirjoittaneeni vähintään kymmenen erilaista tekstiä. Oon kirjottanut, poistanut luonnoksen, aloittanut tekstin uudelleen ja jälleen poistanut koko jorinan. Oon miettinyt paljon sitä, mitä haluan sanoa ja sitä, miten saisin kaikki ajatukseni koottua kasaan.

Välillä olen tuijottanut koneen ruutua sumuverhon takaa, kyyneleet silmissäni ja ajatellut, että hevon kuuseen koko juttu. En mä haluakaan kertoa mitään. Taas toisinaan oon kotiutunut lenkkipolulta kyyneleet silmissäni. Oon nähnyt ihmisiä ja katseita, mitkä saa mut ajattelemaan. Ajattelemaan sitä, mitä kävin läpi ja ajattelemaan sitä, että mä haluankin puhua. Noina hetkinä muistelen, kuinka kotiuduin polvet verillä lenkiltä tai sitä, kuinka tuijotin terveyskeskuksen vastaanotolla sinertäviä sormiani. Muistelen niitä iltoja, kun itkin itseni uneen ja toivoin, etten aamulla heräisikään. Muistelen sitä aikaa, kun en halunnut tai uskaltanut nähdä ketään. Pelkäsin, että joku tajuaa ja huomaa. Ja eristin itseni täysin.

Kai olisi helppo osoittaa syyttävällä sormella jotakin tiettyä ihmistä tai tapahtumaa ja mesota, siitä kuinka tämä pirulainen aiheutti tämän kaiken. Olisikin niin helppoa. Kai sitä tavallaan toivoi, että joku tosiaan olisi syyllinen siihen kaikkeen. Siihen, miksi laskin työvuorojeni tauoilla syömiäni kaloreita tai lähdin lenkille, koska en enää malttanut pysyä aloillani. Mä turrutin itseni. Mä menetin kyvyn olla. Mä en enää osannut nauttia mistään, koska ainoa asia, mikä sai mut tuntemaan itseni ihmiseksi oli se, että juoksin. Ja sittenhän meinaan juostiin.

Mä pakenin pitkään oikeaa ongelmaani. Sitä, ettei kyse ollut vain siitä miltä mä näytän. Mä ajattelin, että syömishäiriöiset haluavat vain maanisesti tavoitella laihuutta. Sitä, että koko olenne olisi vain valoa ja ilmaa. Mä adaptoin muiden tarinoita ja oireita sekä uskottelin itselleni, että suurin syy sairastumiseeni oli se, että ihannoin hoikkuutta ja syömättömyyttä. Mä hukkasin itseni täysin. Blokkasin sen faktan, että todellisuudessa suurin ongelmani kulminoitui johonkin niin paljon suurempaan – ja siitähän jokaisessa sairaudessa on kyse. Kyse ei ole vain siitä, että joku vain tylsyyspäissään päättää olla syömättä tai vaikkapa oksentaa aikansa kuluksi päivän menun. Kukaan ei halua sairastua tahallaan. Mä en enää nauttinut siitä, mitä olin tehnyt jo monen vuoden ajan. Muistan, kuinka kerran julkaisin Snapchatissa MyStoryn ”Jos joskus kuolen, kuolen juosten”. Poistin tuon stoorin muutamaa sekuntia myöhemmin. Kai mä tavallaan tajusin, että tuohan on ihan totta.

Miksi mä sitten aloin juosta? Sitä mäkin mietin. Kai mä halusin olla hyvä. Mä halusin olla hyvä jossakin sellaisessa, missä olin tuntenut itseni aikoinaan huonoksi. Ja olihan se oikeastaan ihan perkeleen kivaa. Siis se, että tunsin itseni hyväksi. Mä koin, että mä riitän ja mä sain todistettua itselleni sen, että mäkin osaan jotakin. Mä olin onnellinen, kun juoksin viikossa 50 kilometriä. Mä olin onnellinen, kun juoksin 70 kilometriä. Mutta jossakin vaiheessa sekään ei enää riittänyt. Painoni putosi ja mä ihmettelin. En koskaan asettanut itselleni jotakin tavoitepainoa tai kilomäärää. Siksi ehkä kaikki tuntuikin niin hassulta; en mä halunnut sairastua. En mä ole tehnyt tätä tahallani. Ihmiset ihmettelivät ja mä painuin entistä syvemmälle kuoreeni. En halunnut puhua mitään, en halunnut myöntää mitään. Kaikki alkoi kääntyä itseään vastaan. Mä en jaksanut enää keskittyä. Olin jatkuvasti kiukkuinen. Muistan aamuja, kun tappelin äitini kanssa lukioikäisenä puhelimessa hypättyäni pois bussista Tampereen rautatieasemalla. Äitini mukaan tarvitsin apua, mutta kuulemani hätä heitti mulla vain bensaa liekkihin. Noina hetkinä koin olevani voittamaton. Mä olin onneni kukkuloilla, mikäli sain viikon aikana tampattua tyydyttävän kilometrimäärän. Musta tuntui, että multa haluttiin pilata kaikki. Mä koin kerrankin riittäväni ja tuntui kuin joku olisi halunnut riistää tuon onnen multa. Ja eihän se käynyt päinsä. Ei todellakaan.

Abivuosi oli ja meni. Koulu loppui ja mä putosin tyhjän päälle. Mulla ei enää ollut mitään. Tuolloin mä tajusin, että jokin oli vinossa. Mä en enää nauttinut mistään. Päätin lähteä ulkomaille, koska musta tuntui, ettei mulla ole täällä enää yhtikäs mitään. Ajattelin, että etäisyys kaikkeen tekisi hyvää ja mä pääsisin uuteen ympäristöön. Kaunistelematta; palasin takaisin Suomeen neljän kuukauden jälkeen lähes X kiloa kevyempänä. Se mitä rakastin kaikista eniten, oli muuttunut joksikin sellaiseksi, mikä oikeutti koko olemiseni. On lukemattomia kertoja, kun olen heittänyt lenkkarit seinään. On lukemattomia kertoja, kun vuorokauden tunnit eivät välttämättä olisi riittäneet tavaksi muodostuneeseen iltalenkkiin; ja silti mä menin. Juoksu alkoi tuntui paskaakin paskemmalta ja jossakin vaiheessa, kun fyysiset resurssit tulivat vastaan kaikki huomioni kiinnittyi siihen ainoaan asiaan, mitä oli enää jäljellä. Ruokaan, yllättäen.

Mä en enää jaksanut juosta. Mä kaatuilin lenkkipoluilla ja manasin kipeitä lihaksiani. Jalkani puutuivat istuessani ja musta tuntui siltä, että en enää hallinnut mitään. Hiljalleen terveellisyyden tavoittelu suistui kohti sitä, että jokaisesta ruoka-aineesta tuli jollakin tapaa kiellettyä. Milloin missäkin oli liikaa rasvaa, milloin liikaa sokeria. Mä keksin sääntöjä ruokailuaikoihini, mä keksin sääntöjä siihen miten pitäisi syödä. Mä sekosin. Kirjaimellisesti. Joulukuussa 2016 mun piti tulla lomalle Suomeen, mutta ennen pitkää tajusin, ettei mulla ollut vaihtoehtoja. Mä en enää voinut palata. Sormeni olivat turtuneet niin, että joinakin aamuina kahvikupin pitäminen hyppysissäni muodostui lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Tuijotin sinisiä huuliani peilistä ja suihkussa katsoin vesivanan mukana lipuvia irroneita hiuksiani. Koitin ylleni vanhoja vaatteitani ja purskahdin itkuun. Eiväthän nämä näytä lainkaan siltä, miltä ne näyttivät ennen. Mä halusin apua. Tuolloin ensimmäistä kertaa ikinä.

Vuonna 2017 mä ehkä jollain tasolla tajusin, millaista elämän pitäisi olla. Mutta en mä siltikään osannut. En osannut elää sellaista elämää, kuin kuuluisi. Päiväni kuluivat tuijotellen kattoa ja miettien sitä, mitä milloinkin kuuluisi tai pitäisi syödä. Vuosi 2017 oli elämäni kamalin vuosi – ylivoimaisesti. Mä aloin lukea pääsykokeisiin ja juoksin samalla eri psykologeilla. Kemiat eivät kohdanneet ja tuntui kuin olisin juossut päin seinää jatkuvalla syötöllä. En näyttänyt enää itseltäni ja sain kuulla toinen toistaan ikimuistoisempia kommentteja siitä, kuinka hirveältä näytän. Kukaan ei koskaan haluaisi seurustella näköiseni ihmisen kanssa. Näytin siltä, että mulla ei olisi kaikki kotona. Milloin näytin sairaalta, milloin rumalta, milloin hirveältä.

En oikeastaan edes tiedä, mitä silloin tapahtui. Kai mä vaan pelästyin niin, että päätin poistuvani kotoa vasta, kun olen kunnossa. Mä olin vaarallisen alipainoinen ja tuntui kuin kukaan lääkäri ei olisi ottanut mua tosissaan. Sönkötin vastaanotolla ummet ja lammet ja vakuutin lääkärit siitä, että haluan parantua. Ehkä siksi mut päästettiin kuin koira veräjästä. Ehkä mua ei otettu enää niin vakavasti, koska olin jo 19-vuotias. Olin aikuinen – ainakin olisin halunnut olla. Oli kuitenkin niitä hetkiä, kun totuus iski vasten kasvoja ja kovaa. Muistan, kun äitini tuli eräänä päivänä töistä kotiin ja kertoi puhuneensa puhelimessa erään psykologi(kandidaattini) kanssa. ”Mulle sanottiin, että sut pitäisi viedä letkuihin. Ei sekään ymmärrä, miten sä saat olla vielä kotona.” Oli hetkiä, jolloin en enää edes itse tiennyt, mitä mun kuuluisi tehdä. Musta tuntui, ettei kukaan ymmärrä.

Elin täydessä sumussa ja tänäkin päivänä olen suorastaan täysin kuutamolla siitä, mitä keväällä 2017 edes tapahtui. Jollain ilveellä hankin ensimmäisen lemmikkini, pääsin kouluun ja muutin omilleni. Löysin terapeutin. Aloitin terapian elokuussa 2017 ja samalla aloitin opinnot. Vaikka elämässä tapahtui paljon hyvää, tuntui siltä, että seinät kaatuivat päälleni. Mä olin yhä sairas. Ihan todella sairas. Kun aloitin terapian, ajattelin, että eiköhän tässä jo hetken päästä olla ihan täysissä sielun voimissa ja elämä voi jatkua entiseen mallin. Näin jälkikäteen en voi kuin naurahtaa ja todeta, että ”Hyvä Allu, tosi hyvää pohdintaa”.

Tuona syksynä mä aloin hiljalleen tajuta sen, ettei ratkaisu syömishäiriöön löydy siitä, että muutan suhdettani ruokaan tai liikuntaan. Syömishäiriössä on kyse jostakin niin paljon suuremmasta. Palaset alkoivat hiljalleen (oikeastaan ihan helvetin hiljalleen) loksahtaa paikalleen. Syömishäiriöiselle mikään ei ole tarpeeksi. Siksi joku näännyttää itsensä sairaalloisen alipainoiseksi, siksi joku syö itsensä ylipainoiseksi. Toiset viettävät yönsä oksentaen. Joku juoksee jalat altaan. Joku ahmii itsensä ähkyyn päivästä toiseen. Vaikka kaikki nuo tavat kuulostavat maailman järjettömimmiltä toimilta, sairaalle niissä on jokin järki. Niissä on jokin pelastus ja jokin tapa helpottaa jotakin selittämätöntä oloa. Kaiken kaaoksen keskellä, niissä on muka jokin ratkaisu. Ratkaisu siihen, miksi kokee olevansa riittämätön, huono, paska, ruma, tyhmä, lihava – mitä ikinä.

Mitä mä haluan sanoa? Haluan sanoa sen, että mä myös olen ollut ihan täysi urvelo. Olen pyöritellyt silmiäni tytöille, jotka sotkevat ruokansa lautaselle. ”Mustahan ei tuommoista tule sitten ikinä.” Olen ihmetellyt anorektisia tyttöjä somessa ja miettinyt, mikä ihme päässä voi mennä noin vinoon, että kokee itsensä kauniiksi tuossa olomuodossa. Kai pilkka osui omaan nilkkaan. Kukaan ei halua olla syömishäiriöinen. Syömishäiriöt eivät ole jotakin sellaista, mitä yksilö tekee paremman tekemisen puutteessa. Jossakin vaiheessa jokin havahdutti mut. Ehkä se, että tajusin, että mulla on mahdollisuus valita. Muistan, kuinka eräänä iltana ajattelin sitä, että myös mä tiedän ihmisiä, jotka ovat menehtyneet syystä X ja Y. Tavalla, missä sulla ei ole vaihtoehdon vaihtoehtoa. Mä livuin hitaasti kohti omaa olemattomuuttani ja tajusin ehkä sen, että mulla ihan oikeasti on vaihtoehto rämpiä täältä suosta ylös. Mä en halua kuolla. Mä halusin yrittää, vaikka mulla ei ollut harmaintakaan hajua siitä, mitä se vaatisi.

Aloitin punnitukset ja aloitin taistelun, mitä en koskaan voinut kuvitellakaan joutuvani käymään läpi. Muistan niitä hetkiä, kun yritin kaikkeni, mutta aina sekään ei onnistunut. Muistan hetkiä, kun poistuin kampaajalta piparikeksi hihassani. On niitä hetkiä, kun kaiken kaaoksen keskellä ei voinut muuta kuin nauraa. On niitä hetkiä, kun mainitsemani keksi tippui hihastani suoraan keittiön pöydälle äitini silmien eteen. Kyyneleet silmissä löysin itseni nauramasta räkä poskella sille, kuinka käsittämättömäksi koko touhu oli mennyt. Jotkin hetket olivat sellaisia, mitä on järjellä mahdoton selittää. Muistan, kuinka kävelin vanhoja lenkkipolkujani ajatellen, etten enää ikinä voi juosta näitä pitkin. Kuitenkin kesällä 2018 löysin itseni itkemästä onnesta samaisilla paikoilla sen vuoksi, että täällähän sitä hölkötellään taas. Ja mä vihdoin koin eläväni jälleen. Jos voisin elää muutamat aiemmat hetket uudelleen, eläisin. Kai mä yrittäisin vakuuttaa vuosia nuoremman itseni siitä, että riitän. Mä olen ihan okei. Kai mä haluaisin sanoa, että oot paras mahdollinen teikäläinen, mitä vain voi olla. Kai mä yrittäisin puhua itselleni järkeä tai edes halata sitä 18-vuotiasta itseäni, joka tuijottaa sinisiä sormiaan vessassa kyyneleet silmissä.

Mä en enää ole jokin diagnoosi, sairaus tai virhe. Vaikka toisaalta, en mä sitä kai koskaan ollutkaan. Mä menetin elämästäni vuosia. Vuosia siihen, että olin ihan todella hukassa. Ja tässä sitä möllötetään kuitenkin. Kai mä haluan vaan sanoa, että vaikka välillä onkin tuntunut siltä, että elämä näyttää persettä ihan todella isolla P:llä, uskon, että kaikelle on tarkoituksensa. Ehkä se, mitä haluan sanoa on, ettei kaikessa ihan toden totta tarvitse olla järkeä. Kai mä haluan uskoa, että myös kaikista järjettömimmät jutut voivat joskus käydä järkeen. Myös se, että olen tunkenut pannukakun palan tuulitakin taskuuni. Tai se, että olen raivopäissäni heittänyt läheisiäni lenkkareilla huonosti kulkeneen lenkin päätteeksi. Kesällä 2018 mä kuljin niissä paikoissa, missä olin viimeksi kulkenut lasittunut katse silmissäni. Mä näin, koin ja elin. Mä olin olemassa tai ainakin musta tuntui siltä – monen vuoden jälkeen.

Aliisa


A kirjoittaa:
03.11.2018, 15:43
Hieno ja koskettava kirjoitus. Kiitos!
(*) Vaaditut kentät
Osumalaskuri: 462054
Created with Woo®
Copyright (c) Sisä-Suomen SYLI ry 2017, All Rights Reserved.
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
Evästeiden tiedot
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
OK, ymmärrän