29.12.2018, 11:34

Luulin olevani ”sellainen syömishäiriöinen”, jonka ei tarvitse taistella kuin yhden kerran parantuakseen. Olen 26-vuotias ja yritän nyt kolmatta kertaa. Oikeastaan olen kai yrittänyt ensimmäisen kerran aloittamisen jälkeen koko ajan eli noin 14 vuoden ajan. Nyt on meneillään kolmas kerta, jolloin tunnustin itselleni, että olen edelleen sairas, en pärjää yksin ja hain itselleni apua.

Olen näiden 14 vuoden aikana selvinnyt jo paljosta. Olen selättänyt bulimian, jonka kanssa elin kuin symbioosissa osan yläasteajoista ja koko lukiossa opiskelemisen ajan. Senkin jälkeen vielä satunnaisesti ahmien ja oksentaen. Hullunkurista, että muovipulloihin ja paperitollukoiden sisään oksentaminen on tuntunut täysin järkevältä – kunhan vain sain ruoan pois minusta, kaikki keinot olivat järkeviä. Niin minä joskus uskoin. Hairahduin myös ajattelemaan, että muutkin varmaan tekevät näin, koska tämähän on ihan normaalia.

Uskoin myös, että vartalovoide imeytyessään ihooni muuttuukin kehoon rasvaksi. Uskoin, että yhden yön aikana jugurtin ravintosisältö saattaa muuttua niin paljon, että joka päivä oli tarkistettava purkin kyljestä, ettei jugurttia valmistavassa tehtaassa vain ole menty muuttamaan ainoan, syömishäiriöni minulle salliman jugurtin energiapitoisuutta tai rasvamäärää.

Kontrollin tunnetta loi se, että illalla jääkaappiin oikealla tavalla paloiteltu omena odotti siellä vielä aamulla. Kontrollin tunnetta loi se, kun saunomisen jälkeen ei juonut mitään ja koki huimausta. Kontrollin tunnetta loi se, että sai käärittyä leivän talouspaperin sisään, raavittua rasvat pois jokaisesta ruuasta, piilotettua aterioita roskikseen ja harrastettua yöllä liikuntaa sekä kuljettua kouluun juuri niitä reittejä pitkin, jotka syömishäiriö kaavoitti mieleeni. Kontrollin tunnetta loi se, että pääsi käymään salaa puntarilla kaupoissa, jotka olivat asettaneet näytekappaleita ihmisten testattaviksi. Kokiessani olevani kontrollissa itsestäni kehoni kautta, koin olevani hyvä, hyväksyttävä, arvokas ja jokseenkin riittävä. Kunhan vain samalla olisin huomaamaton ja pieni.

En ole varma, halusinko tulla huomioiduksi huomaamattomuudessani, sillä aina kun joku huomioi minut tavalla tai toisella minä suutuin ja vetäydyin. Syömishäiriö oli muodostanut minulle rajan, jonka ylitse kenenkään ei saanut antaa tulla. Jonkun, joka koetti tuon rajan yli tulla, rikkoi syömishäiriön ja minun suhdettani. Olimmehan kuin rakastavaiset, joista toinen myrkytti toista ja uskotteli, että elämä on tässä. 

Nykyään haluan halata ja tulla halatuksi.

Olen selättänyt raivokkaan pakkomielteisen liikuntasuhteeni, joka laittoi huhkimaan päivittäin pyörtymispisteeseen ja pahoinvointiin saakka. Elin kuin pääni olisi pumpattu täyteen tyhjyydeltä tuntuvaa sakeaa, väritöntä ilmaa. Ristiriitaisen ja järjettömän kuuloinen yhtälö, eikö? Niin se on. Sellaista syömishäiriöön vajoaminen on.

Olen ymmärtänyt, että kaikki säännöt, joita syömishäiriö laati minulle, ovat olleet järjettömiä, vaikka sairastaessani ne ovat tuntuneet hyvin järkeviltä, koska ainut, jota uskoin oli syömishäiriö. Hänen periaatteisiinsa valoin luottamukseni ja uskoni, annoin itseni. Tiedättehän, ette helposti kyseenalaista sellaista, jonka olette oppineet omaksumaan totuudeksi. Sellaista, jonka koette sisäistäneenne osaksi itseänne. Syömishäiriöstä tuli identiteettini. Uskoin häntä aina niihin hetkiin saakka, kunnes jonkun muun ääni alkoi huhuilemaan minulle. Se joku olin minä itse. Olen saanut tutustua tähän henkilöön vihdoin ja viimein. Itseeni, joka ei toimi syömishäiriön kautta ja joka ei olisi koskaan halunnut tulla hänen kaappaamakseen.

Minä Itse on ollut myös hyvin lahjakas vaikenemaan. Hän on ollut pelokas, ujo ja herkkä. Hän ei ole lähtenyt puolustamaan itseään vaan antanut itsensä mieluummin muiden kieputeltavaksi. Hän on tuntenut olevansa epäsopiva ja riittämätön, kunnes sai ystäväkseen syömishäiriön. Näiden kahden välille muodostui sitkeä, syvällinen ja myrkyllinen suhde, jossa syömishäiriö määräsi elämisen perusperiaatteet. Näistä periaatteista poikkeaminen loukkasi syömishäiriötä ankarasti ja ankaralla tavalla hän myös laittoi maksamaan takaisin. Kehon kurittamista aina astetta vihaisemmilla ruoskan iskuilla, joiden väliin syömishäiriö heitti välillä valheen siitä, kuinka ”tämän kerran jälkeen riittää, sitten olet tarpeeksi, sitten meillä on taas kaikki hyvin.”

Mikään, mitä syömishäiriö kertoi, ei ollut koskaan totta. Ei koskaan. Kuitenkin, aloittaessani yliopisto-opinnot vuonna 2016 tuo perkele alkoi punomaan itseään auki räväkämmin, tosi varovasti ja taitavasti. Tulin haksahtaneeksi siihen luuloon, että en enää menisi lankaan. Pahin ryöpytys oli meneillään vuoden 2018 keväällä, en olisi enää jaksanut taistella. Olisin halunnut luovuttaa ja mieleeni eksyi monesti ajatus siitä, että mitä jos en olisikaan täällä. Niin voimakkaaksi oli kasvanut mustasieluisen syöjättären imu.

Sitten tapahtui jotain.

Makasin eräänä iltana sängyssäni ja odotin unta. Oli vuosi 2018, huhtikuinen yö muistaakseni. Elämästäni oli tullut päätökseen lähes kaikki sellainen yliopisto-opiskeluun liittyvä ulkoinen, kahden vuoden mittainen tauoton paiskinta, johon saatoin paeta omaan olemassaoloni liittyvien ratkaisemattomien tunteiden ja ongelmien käsittelemistä. Siinä maatessani mieleeni muodostui kuva ala-asteen ruokailutilanteesta, jolloin ruokana oli broileria ja riisiä: erästä ala-astelaisen Annan lempiruuista. Yhtäkkiä siinä sängyllä maatessani olin tuon noin 7–8-vuotiaan Annan kehossa ja tunsin, kuinka hän koki syövänsä liikaa, tunsi olevansa liian iso lapsi, tunsi olevansa ruma, epäonnistunut, huono ja riittämätön.

Tämän mielellisen visuaalisen ja kehollisen tunnematkan jälkeen osa minusta alkoi huhuilemaan jälleen:”Sä olet elänyt syömishäiriön kanssa koko sun elämän. Sun ei tarvitse elää niin. Sun ei tosiaankaan tarvitse. Sä ansaitset kokea elämän ilman syömishäiriötä, ymmärrätkö?”

Sitten päätin sen. Koetan vielä yhden kerran.

Tämä kerta on tuntunut aivan erilaiselta kuin mikään edellisistä. En ole koskaan päässyt kokemaan elämää tällaisena kuin nyt, kolmannen toipumismatkani aikana. Jos pitää paikkansa, että kolmas kerta toden sanoo, otan tämän totuuden, sillä se hiljalleen mutta päättäväisesti jättää taakseen syömishäiriön maalaaman valheellisen toden maailman.

- Anna -


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
Osumalaskuri: 462004
Created with Woo®
Copyright (c) Sisä-Suomen SYLI ry 2017, All Rights Reserved.
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
Evästeiden tiedot
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
OK, ymmärrän