11.12.2021, 07:30

Joskus sitä pysähtyy miettimään omia tottumuksiaan, ovatko ne ns. normaaleja. Tekeekö kukaan muu näin, käyttäytyykö joku muukin tällä tavalla? Joskus sitä ihmettelee toisten käyttäytymistä, se näyttää niin erilaiselta ja oudolta. Meistä jokainen on tottunut omaa tapaansa toimia, vaikka oma tapa olisi yleisesti arvioiden ns. epänormaalia. Mutta missä sitten menee se raja syömishäiriön kohdalla?

 

Jos pohdit, olisiko sinulla mahdollisesti syömishäiriö tai häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä, arvelisin todennäköisyyden olevan aika suuri. Kokemukseni mukaan syömishäiriö kehittyy niin vaivihkaa, että kun itse havahtuu oireisiinsa, ollaan yleensä jo aika tiukasti syömishäiriön otteessa. Omalla kohdallani syömishäiriön mahdollisuus ei tullut kenellekään mieleen, vaikka syömisiäni kommentoitiin kummallisina vuosikausia. En itsekään tajunnut yhteyttä syömisiini, vaikka näin jälkikäteen katsottuna oireet hankaloittivat arkea ja uhkasivat terveyttä. Ehkä silloin vuosia sitten syömishäiriöiden tunnistaminen ja hoito olivat erilaista kuin nyt, mutta silloinen oma huolettomuuteni kuvastaa hyvin sitä kuplaa, missä syömishäiriötä sairastava ihminen elää. Kaikkihan on aina hyvin.

Mietityttää

Kysymys ”Onko minulla syömishäiriö?” on tärkeä sen kannalta, että rohkaistuu hakemaan apua itselleen. Avun hakeminen ei useinkaan ole helppoa. Sairastumisen myöntäminen on raskasta, avun hakeminen välillä tervassa tarpomista. Kuitenkin olisi hyvä muistaa, että oma huolestuminen omasta syömisestä on aina merkki jostain, ja vaikka jossain terveydenhuollon yksikössä oireilua ei välittömästi diagnosoitaisi syömishäiriöksi, se ei tarkoita sitä, että mitään hoidettavaa ei olisi. On aina parempi alkaa hoitamaan itseä ennen kun on vakavasti sairas. Tätä voisi verrata vaikkapa minkä tahansa fyysisen sairauden hoitoon; aina on parempi ja helpompaa hoitaa tapaturmat ja sairastumiset heti alkuun, eikä antaa tilanteen pahentua hengenvaaralliseksi, jolloin hoito hankaloituu ja toipuminen kestää paljon kauemmin. Syömishäiriö on vakava sairaus, jossa sairastunut itse ei tilannettaan useinkaan hahmota, eikä sitä välttämättä heti edes terveydenhuollossa tunnisteta.

Mitä merkitystä on sillä, jos saa syömishäiriödiagnoosin? Ihmisillä on yleensä tarve lokeroida asioita. Itselleni diagnoosi tuntui paljastavalta ja raskaalta, mutta ennen kaikkea koin, että minut oli lokeroitu näkyvästi tietynlaiseksi syömishäiriöiseksi jonkun ulkopuolisen toimesta. Ja vaikka diagnoosi on terveydenhuollon ja terapian kannalta ehkä tärkeä asia, sen pohtiminen kuitenkin saattaa hankaloittaa syömishäiriöstä toipumista. Sairaus rakastaa analysointia mihin lokeroon sitä nyt kuuluu, onko ”tarpeeksi sairas”, täyttääkö tarpeeksi kriteereitä jostain diagnoosista, miksi ei täytä, jne. Omalla kohdallani raskasta oli ylipäätään saada diagnoosi syömishäiriöstä, mutta muistan sen hämmennyksen, kun eri terveydenhuollon yksiköissä käytettiinkin eri diagnoosimerkintää. Minulla oli syömishäiriö, mutta samaan aikaan eri diagnooseilla. Vietin paljon aikaa miettien, olenko nyt tämä vai tuo, ja mitkä oireet kuuluvat mihinkin. Kuitenkin todellisuudessa sairastin yhtä ja samaa sairautta, syömishäiriötä. Ja toipumiseen vaadittiin yhä samaa, mm. riittävää syömistä.

No, mutta onko se sitten syömishäiriö vai ei? Syömishäiriöliiton sivustolla sanotaan: ” Syömishäiriöstä voidaan puhua viimeistään silloin, kun oireilua esiintyy siinä määrin, että se alkaa joko omassa tai lähiympäristön silmissä selvästi haitata esimerkiksi arkista elämää, toimintakykyä, sosiaalisia suhteita tai fyysistä terveyttä.” Tämä on todella hyvä muistaa. Jos syöminen alkaa hallita tai selvästi haitata arkea, on aika huolestua. Ja jos huoli omista syömisistä tai syömättömyydestä nousee jo ennen kun syöminen on noussut elämän pääsisällöksi, on hyvä pysähtyä ja vaikka kysyä ammattilaisilta mielipidettä ja apua. Samoin jos joku toinen ilmaisee huolensa syömisistäsi, on hyvä olla yhteydessä ammattilaisiin. Matalan kynnyksen apua saa esim. Syömishäiriöliiton ja sen paikallisyhdistysten toiminnasta. Näihin tahoihin on mahdollista olla yhteydessä myös anonyymisti.

Alussa, saatuani syömishäiriödiagnoosin, minulle oli todella tärkeää saada tietää kaikki mahdollinen ammattilaisten mielipiteistä omasta sairastamisestani. Halusin kuulla heidän kriteerinsä siitä mihin lokeroon milloinkin kuuluin, olivatko oireeni mitä kategoriaa, ja kaikista selityksistä ja tiedosta huolimatta pyrin mitätöimään kaiken vähättelemällä omaa tilannettani ja omia oireitani. Ihminen tottuu elämään omien tapojensa mukaan ja niille tavoille tulee ajan kanssa sokeaksi, ja tunnottomaksikin. Vasta kun kipu ja kärsimys ylittävät sietokyvyn, sitä alkaa vakavissaan miettimään avun hakemista, ellei joku ole jo aiemmin puuttunut tilanteeseen. Sairastavatkin ovat erilaisia, ja joskus syömishäiriötä sairastavat ovat pakonomaisen kiinnostuneita toisten sairastavien tilanteista, oireista ja hoitohistoriasta. Itselläni tämä taipumus ei ollut niin voimakas, mutta tiedän kyllä senkin puolen sairastamisessa, kun toisten tilanteet laukaisivat omaa oireilua. Se onkin jo hyvä varoitusmerkki, kun toisten ihmisten ulkonäkö tai syömiset alkavat määritellä omaa syömistä ja liikkumista. Silloin olisi hyvä pysähtyä miettimään tekeekö tämä minulle hyvää.

Ihmisen keho on todella sitkeä, se jaksaa pitkään sietää huonoa kohtelua ja tasapainottaa elintoimintoja erilaisen syömishäiriöoireilun keskellä. Silläkin on kuitenkin rajansa, ja keho voikin ihmisen omasta näkökulmasta muka aivan yllättäen lakata toimimasta normaalisti. Siihen pisteeseen mennessä on yleensä täytynyt kuitenkin tapahtua jo pidempiaikaista kehon kaltoinkohtelua.

Syömishäiriö on mielen sairaus, joka näkyy oireina syömisissä ja kehon voinnissa. Sen sijaan että kysyisimme ainoastaan ”Onko minulla syömishäiriö?”, voisimme kysyä myös ”Aiheuttaako oma toimintani tai omat ajatukseni minulle kärsimystä, ja jos aiheuttavat, mitä voisin tehdä asialle?” Vastaus molempiin on oikeastaan sama, eli hakea tietoa, apua ja tukea terveydenhuollosta, ja vaikkapa Syömishäiriöliiton toiminnasta ja paikallisyhdistysten vertaistukitoiminnasta. Ensimmäinen kysymys saa ihmisen keskittymään sairauden toteamiseen ja oireiden listaamiseen, toinen kysymys toipumiseen. Joskus toipumiseen tarvitaan paljon aikaa ja voimia, mutta toipuminen on mahdollista, jopa hyvin pitkään sairastaneille.

Et ole yksin. Syömishäiriöstä voi toipua. Häiriintyneeseen syömiseen voi saada apua. Olemme kaikki yhtä arvokkaita. Me ihmiset tarvitsemme ravintoa elääksemme ja syömisen ilo kuuluu meille kaikille.

Pihlaja


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
Osumalaskuri: 1664499
Created with Woo®
Copyright (c) Sisä-Suomen SYLI ry 2023, All Rights Reserved.
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
Evästeiden tiedot
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
OK, ymmärrän