Sairastuessani syömishäiriöön en vuosiin tiennyt sairastavani. Oma oireiluni näkyi itselleni lähinnä silloin, kun ihmettelin muiden ihmisten syömiskäyttäytymistä. Todella ihmettelin, sillä olin aina toiminut jotenkin toisin kuin muut. Jos joku joskus ihmetteli syömiskäyttäytymistäni, minua kummastutti heidän ihmettelynsä. Oireiluni jatkui reilusti yli kaksikymmentä vuotta, ennen kun syömishäiriön mahdollisuus nostettiin esiin.

Hyväksyessäni lopulta syömishäiriön mahdollisuuden kohdallani, oma oireiluni alkoi avautua minulle aivan eri tavalla. Huomioin tilanteita ja tapoja missä ja miten oireilin. Olin korostuneen kiinnostunut omasta käyttäytymisestäni, ja vaikka olin jo saamassa apua syömishäiriöön, en silti oikein voinut uskoa omien tapojeni olevan haitallisia. Tuntui kuin mieleni olisi jatkuvasti kaivannut toisen ihmisen puhetta oireista ja niiden haitallisuudesta samalla, kun selittäisin takaisin, etteivät ne oireeni sentään niin pahoja ole, verrataan vaikka siihen ja tuohon.

Pidemmälle päästyäni, tai paremmin sanottuna kun oma sisäinen maailmani avautui minulle, kun siitä rintaa puristavasta suuresta, mustasta möykystä oli tullut helpommin käsiteltäviä, selkeitä mielikuvia ja tunteita nostattavia osasia, ymmärsin oireiden merkityksen. Se miten oireilin, se tapa, se konkreettinen teko, se ei ollutkaan muuta kuin sumuverho, pelkkä harhautus siitä ympäröivästä maailmasta ja todellisuudesta. Tunne, että millään muulla ei ole merkitystä, tai että pahan oloni mittari vietäisiin käsistäni, jos en voisi todistaa sitä oireiluni tarkalla kuvailulla, se helpottui, laajentui ja tarkentui. En tiennyt vain järjelläni, vaan koin sen myös sisälläni, miten kaikki asiat olivat silti yhtä merkityksellisiä, miten kaikki kokemukset ja tunteet olivat silti arvokkaita, vaikka en yrittäisi niitä validoida jollain ulkoisella käytöksellä tai teolla. Koin vahvasti, miten oman kehoni parempi vointi ja siinä hetkessä esim. itseni rauhoittelu ei mitätöinyt vaikkapa loukkaantumisen kokemustani, vaan antoi minulle aikaa ja voimia reagoida loukkaantumiseni syihin minulle hyvää tekevällä tavalla.

On olemassa aika ja paikka kuvailla niitä oireita esim. terveydenhuollossa, jotta saa asianmukaista apua ja tukea, mutta syömishäiriö on aina oireitaan suurempi summa. Se on hengenvaarallinen sairaus, vaikka sairastunut itse sitä yleensä vähättelee. Se on mielenterveyden häiriö, joka ilmenee syömisen kautta oireilemisena. Keho kärsii kaikista oireista. Niiden arvottaminen ”parempiin” ja ”haitallisempiin” ei tee hyvää. Keho tasapainoilee ja yrittää selvitä hengissä kaikesta oireilusta huolimatta, mikä tekee oireilun vähättelystä vaarallista. Joku oireilukerta voi olla keholle liikaa, se piste, kun keho ei jaksakaan enää.

Syömishäiriöoireet ovat olleet minulle omasta mielestäni joskus pelastus, ystävä, tuki. En kuitenkaan olisi voinut olla yksinäisempi, onnettomampi ja hukassa. Oireisiin kiinnittyminen oli kuin olisi pitänyt metsäpalossa itsepäisesti kiinni puusta. Tuhon pystyi jo aistimaan, mutta ei voinut päästää irti. Toipumiseen tarvitaan apua, hoitoa ja tukea. Avun hakemisen jälkeen alkaa se työ löytää ne syyt miksi oireilee. Oireet eivät ehkä väisty heti, ne saattavat ensin jopa pahentua, mutta syömishäiriön hoito siellä omassa arjessa keskittyy toipumiseen, sen sisäisen maailman avaamiseen ja itseensä tutustumiseen, oman sisäisen puheen muuttamiseen, sekä säännölliseen ja riittävään syömiseen.

Mieli ei tyydy mihinkään. Syömishäiriö ei ole koskaan tyytyväinen. Mikään ei ole koskaan tarpeeksi. Siksi kannustankin kaikkia oireilevia jättämään oireilun vertailemisen ja pohtimisen sivuun, astumaan edes hetkeksi pois siitä sisäisestä ajatusten oravanpyörästä ja tarkastelemaan omaa toimintaa kuin ulkopuolisena. Mitä sanoisit, jos oma lapsesi käyttäytyisi samoin? Mitä sanoisit ystävällesi? Miltä tuntuisi, jos vanhempasi tai sisaruksesi kärsisi samoin? Sinä tarvitset ruokaa, Sinä saat syödä. Elämäsi on tärkeä ja arvokas itsessään. Sinä ansaitset apua, ja apua on tarjolla. Oman terveydenhuollon lisäksi kannattaa hyödyntää Syömishäiriöliiton ja sen paikallisyhdistysten erilaisia matalan kynnyksen tukimuotoja, joissa voi esiintyä myös anonyymisti (esim. tukipuhelin, sähköpostivertaistuki ja chat).

Näin jo toipuneena oireilun voi sanoa olevan takanapäin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ruoka- ja kehosuhde olisi aina hyvä, tai että mitään syömishäiriöajatuksia ei tulisi mieleen. Tiukassa tilanteessa usein sieltä vanhojen selviytymiskeinojen arkusta tarjoutuu apuun syömishäiriöoireiluehdotus muka helpottamaan oloa. Nyt sitä kuitenkin pystyy tunnistamaan ne, katsomaan ja toteamaan, että tuollainenkin ajatus tuli mieleen, mutta päästämään siitä sitten irti. Syömishäiriöstä, jopa kroonistuneesta, voi toipua, ja toivoa on aina!