Avun saaminen on hyvin erilainen polku meille kaikille. Olemme eri ikäisiä, kotoisin eri paikkakunnilta, meillä on erilainen historia omine sairauksineen ja traumoineen ja erilaisene tukiverkostoineen. Yleensä ihminen saa ensimmäiseksi apua perusterveydenhuollosta, eli joko neuvolasta, kouluterveydenhuollosta, opiskeluterveydenhuollosta, työterveyshuollosta tai ihan terveyskeskuksesta. Näistä voidaan tarvittaessa tehdä lähete erikoissairaanhoitoon psykiatrian puolelle. Psykiatri voi määrätä lääkkeitä ja lähettää erilaisiin hoitoihin, testeihin tai kannatteleviin tuen muotoihin, kuten esim. päivä- tai ympärivuorokautiselle osastolle erilaisilla painotuksilla (mm. akuuttipsykiatria, syömishäiriöyksikkö, jne.), psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelemaan, psykofyysiseen fysioterapiaan, psykologin testeihin, sekä mahdollisesti kirjoittaa todistuksen Kelaan kuntoutuspsykoterapiaa varten. Näiden tuki- ja hoitomuotojen lisäksi saattaa somaattisella puolella olla mm. laboratoriokokeita ja fyysisen voinnin seurantaa, sekä syömishäiriötä sairastaville niin tärkeää, ravitsemusterapeutin tapaamisia. Joillain paikkakunnilla saattaa olla erilaisia ryhmiä, joita vetävät sairaanhoidon ammattilaiset erilaisten teemojen ympärillä, esim. unettomuus, ahdistus, masennus, traumat, jne., joihin psykiatri saattaa suositella osallistumaan.

Miten tämä tuki sitten ilmenee sairastuneen elämässä? Jos ei ole osastohoidossa, yleensä tuki on viikottaisia tapaamisia esim. terapiassa ja esim. ateriasuunnitelman tekemistä ja päivittämistä ravitsemusterapeutin luona. Kuitenkin suurin osa hoitoa tapahtuu siellä omassa arjessa, syömällä. Ehkä juuri siksi olisi todella tärkeää jokaiselle toipuvalle löytää sieltä omasta arjesta joku tuttu tukihenkilö. Se voi olla vanhempi, joku sukulainen tai ystävä, mutta joku, jolla ei ole ammatillista suhdetta toipuvaan ihmiseen. Tämä tuki ei siis korvaisi ammattiapua, vaan auttaisi toipujaa esim. noudattamaan ateriasuunnitelmaa, olisi ehkä tavoitettavissa, jos toipujalla iskee paha ahdistus kaupassa ruokaostoksilla, tai vain tukena muistuttamassa, että ne ammattilaiset eivät ole korvaamassa arjen ihmisiä, eikä syömishäiriöstä toipuminen ole muuttamassa ihmistä joksikin hoitotoimenpiteiden objektiksi, vaan toipujalla on edelleen syvä rooli siinä arjessa niiden läheisten ihmisten keskellä.

Syömishäiriö on sairaus, joka tulee tavallaan vastaamaan tarpeeseen; jos ihmisellä on elämässä jotain kuormitusta, syömishäiriö tulee ratkaisemaan ongelmaa. Syömishäiriö toki tuo mukanaan kaikkea ikävää, mutta kun ymmärtää tämän asetelman, voi myös ymmärtää, miten apu ja tuki sairastavalle voi tuntua ratkaisun pois ottamiselta, yksin jättämiseltä, kritisoinnilta, häpeään saattamiselta, ja pahimmillaan sairastava voi kokea ”kaikkien olevan minua vastaan”. Tämä ei tarkoita sitä, ettei sairastunut tarvitse apua, vaan lähinnä kuvaa sitä, miten sairastuneen oma oivallus on tarpeen hoidon edetessä, jotta toipuminen lähtee käyntiin. Sairastavan voi pyrkiä pelastamaan kuolemalta fyysisillä hoitotoimenpiteillä ja vapauden rajoittamisella, mutta mieltä ei voi lähteä parantamaan vain ulkoa päin, vaan sairastuneen oma halu toipumiseen on löydyttävä. Tässä ammattilaiset ovat tärkeässä roolissa, mutta lopullinen merkityksellisyys pitää löytyä sieltä toipujan arjesta, ja tässä taas läheisten rooli on hyvin tärkeä.

Mielen sairauksista keskusteltaessa aina joskus ponnahtaa esiin ajatus huomiosta tai huomionhakuisuudesta. Oman kokemukseni mukaan syömishäiriötä sairastavat harvoin ovat niitä ns. huomionhakuisia, mutta kipeästi kaipaavat jonkun vahvan ihmisen tulevan ja pelastavan heidät omalta itseltään. Samalla tietenkin syömishäiriö pyrkii estämään tällaiset aidot kohtaamiset, joissa voisi saada kokemuksia toisen ihmisen huolenpidosta ja aidosta mielenkiinnosta. Syömishäiriötä sairastavalla voi ilman muuta olla elämässään huolenpitoa ja hoivaa antavia ihmisiä, mutta usein se sairastaminen on jo muovannut näistä läheisistä ihmissuhteista sellaisia, joissa sairastava on antanut itsestään valheellisen vahvan ja pärjäävän ihmisen kuvan. Lähipiiri ei ehkä ole tullut koskaan ajatelleeksi, että tämä ihminen ylipäätään voi pahoin. Lähipiirinkin olisi hyvä osallistua tavalla tai toisella sairastavan hoitoon niin, että hekin saisivat tietoa syömishäiriöistä ja ohjeita ja vinkkejä siitä, miten sairastunutta voi tukea toipumismatkallaan. Ehkä he saavat näin itsekin tukea haastavaan arkeen, sillä syömishäiriö koskettaa sairastavan koko lähipiiriä.

Sairastavan/toipuvan ikä vaikuttaa paljon siihen, millaisena syömishäiriön hoito siellä arjessa näyttäytyy. Vanhempien kanssa kotona elävä nuori on jo valmiiksi sellaisessa asetelmassa, jossa joku todennäköisesti pitää häntä hieman silmällä ja on apuna hoidon toteuttamisessa. Jos itse taas on se sairastava ja vanhempi, on hoidon toteuttaminen usein kiinni lähinnä omasta panostuksesta, ja ehkä mahdollisen puolison tuesta. Kuitenkin jokainen toipuva kohtaa arjessaan saman haasteen, eli syömisen, ja sen nostattamat tunteet. Ammattilainen ei voi olla siellä kotona kannustamassa syömään, vaan se on tehtävä itse. Viikon aikana nousseet tunteet ja ahdistuksen kohtaamiset voi viedä sitten esim. terapiaan käsiteltäviksi, mutta niistä on selvittävä kotona ensin itse. Tämä tuottaa monelle toipujalle vaikeuksia. Tunteiden ja ahdistuksen säätely ei usein aluksi onnistu, eikä sairaus halua väistyä, vaan panee kampoihin kaksin verroin. Tällöin se arjen tukihenkilö olisi todella arvokas, hän voisi kannustaa syömään kaikesta huolimatta, kertoa, ettei ole mitään hätää, mitään pahaa ei tapahdu, syömistä ei tarvitse ansaita, ja että syömishäiriöstä toipuessa ruoka on lääkettä.

Tukeakin on välillä vaikea saada. Ehkä oma asuinpaikka on jossain kaukana terveydenhuollon yksiköistä, terapeuttia ei löydy, tai hoitoihin yksinkertaisesti ei ole varaa. Tällöin nousevat tärkeään rooliin matalan kynnyksen toimijat, kuten Syömishäiriöliitto ja sen paikallisyhdistykset, joilla on tarjolla matalan kynnyksen yksilö- ja ryhmätukea, vertaistukea, tukea verkossa ja etätapaamisia. Näistä saa yksityiskohtaisempaa tietoa mm. heidän verkkosivuiltaan tai sosiaalisesta mediasta. Jos ammattilaisen tuki puuttuu, kannustan kaikkia kokeilemaan näitä matalan kynnyksen tuen tarjoajia, joita Syömishäiriöliiton lisäksi löytyy mm. erilaisten mielenterveysyhdistysten tahoilta.

Elämä ei ole suoritus, eikä se ole koskaan valmis. Ammattilaisten tarjoama tuki ja terapia ei tähtää siihen, että sen jälkeen olisi jotenkin päässyt määränpäähänsä, vaan terapia ja muut opitut taidot ovat enemmän oman itsen tuntemisen taitoja, elämässä helpommin selviytymiseen tähtääviä taitoja. Ne ennemminkin avaavat maailmaa ihmiselle kuin tekisivät jostain elämässä valmista. Matalan kynnyksen tuki sopii tähän kuvioon hyvin, sieltä saa usein vertaistukea, mikä on ammattilaisen tarjoaman tuen ohella hyvin tärkeä tukimuoto. Näistä matalan kynnyksen paikoista ihminen usein löytää paljon erilaisia näkökulmia ja toisenlaista ymmärrystä ja myötätuntoa, kuin mitä pelkkä ammattilaisen tapaaminen voi tarjota.

Syömishäiriö on vakava sairaus. On todella tärkeää saada siitä toipumiseen tukea ja apua. Joskus avun hakeminen ja vastaanottaminen tuntuu vaikealta ja raskaalta, jolloin arjen tukihenkilöt tai muut kontaktit nousevat merkittävään asemaan. Toipuessaan syömishäiriöstä ihminen käy läpi koko elämänsä, kartoittaa omat tarpeensa, halunsa ja arvonsa, miettii kuka oikeastaan on persoonana, millaisia esteitä tai rajoituksia kuuluu juuri omaan elämään, ja laittaa uusiksi yleensä koko syömis- ja liikkumistottumuksensa, joskus myös jopa koko tuttavapiirinsä. Tällainen toipumisprosessi vie paljon voimia. Tukihenkilöt ja läheiset voivat kulkea sairastavan/toipuvan rinnalla, tarjota käytännön apua tai muuta tukea, sekä kannustaa ja lohduttaa. Kaikilla ei ole tällaisia kontakteja arjessa, jolloin hyvä vaihtoehto on olla yhteydessä esim. Syömishäiriöliiton tukipuhelimeen, jossa ammattilaiset vastaavat ja auttavat juttelemisen alkuun, vaikka ei aluksi tietäisi, mitä sanoa. Läheistenkin kannattaa hankkia itselleen apua ja tukea, sillä syömishäiriötä sairastavan tukeminen toipumisprosessissa on raskasta ja nostattaa paljon tunteita. Syömishäiriöliitto paikallisyhdistyksineen tarjoaa myös läheisille tukea; lisää tietoa saa heidän verkkosivuiltaan tai sosiaalisesta mediasta.

Me olemme ihmisinä aina kokonaisuuksia. Nykyinen tapa saada apua sairauksiin on vielä aika jaottunutta, ja monesti sairastunut itsekin mieltää esim. syömishäiriön omaksi sairaudekseen ja masennuksen erilliseksi sairaudeksi. Olen itsekin saanut hoitoa vain masennukseen, vaikka mukana kulki aktiivinen syömishäiriödiagnoosi. Onneksi muutoksen tuulia on ilmassa, ja ehkä tulevaisuudessa hoitoa voi saada vähemmän eriytetysti, ihmisen kokonaisuutena huomioon ottaen. Meillä kaikilla on valta vaikuttaa asioihin lähipiirissämme. Se miten puhumme asioista, millaisia sanoja valitsemme käyttää, ja se miten suhtaudumme avun hakemiseen ja tarjoamiseen voi pikkuhiljaa muuttaa asenteita ja sitä kautta käytänteitä. Syömishäiriöön voi sairastua kuka vain, mutta siitä voi myös toipua. Toivoa on aina!