13.03.2022, 11:03

Lähes kaikissa lukemissani teksteissä syömishäiriöstä puhuttaessa keskitytään joko sairastavaan, tai läheiseen. Mutta entä jos on molempia? Miten voi turvata oman toipumisensa, jos oma lapsi sairastaa syömishäiriötä? Voiko edes tukea omaa lasta, jos itse ei ole vielä toipunut? Entä onko se syömishäiriötä sairastavan vanhemman vika, että lapsikin sairastui?

Kun oma lapseni sairastui syömishäiriöön, olin itse aktiivisessa sairauden vaiheessa. Lapseni eivät olleet tietoisia sairaudestani, vain puolisoni. Huoli lapsesta kuormitti meitä perheenä, mutta erityisesti minua, koska tiesin omasta kokemuksesta, miten vaikeasta sairaudesta on kyse. Lapseni oireilu tuli minulle näkyväksi hyvin aikaisessa vaiheessa. Olinhan itse kamppaillut samojen ajatusten ja oireiden kanssa pitkään, joten tiesin heti, mistä on kyse. Perheelle lapsen syömishäiriön hyväksyminen oli hankalampaa, ja vasta lääkärin diagnoosi teki siitä heille todellista.

Olin itse saanut jo paljon hoitoa omaan syömishäiriööni, joten minulla oli runsaasti tietoa sairaudesta ja toipumisesta, vaikka en ollut vielä osannut moniakaan taitoja siirtää omaan arkeeni. Tietämykseni kuitenkin helpotti lapseni tukemista ja nopeutti hänen toipumisprosessiaan, sillä vanhempana kykenin tukemaan lastani sellaisissakin taidoissa, joita itse vielä harjoittelin. Olin myös hyvä tunnistamaan triggeröiviä tilanteita, sillä monet niistä triggeröivät silloin omaakin sairauttani. Syömishäiriö aiheuttaa ihmisessä usein poikkeavaa käytöstä esim. ruokailutilanteissa, ja sairastava ihminen saattaa sanoa ja tehdä asioita, joita ei aiemmin olisi sanonut tai tehnyt. Koska itsekin sairastin, kykenin erottamaan lapseni käyttäytymisestä sairauden aiheuttamat tilanteet ja konfliktit, joten siedin niitä muuta perhettä paremmin, ja osasin tukea lastani vaikeiden tunteiden läpi. Tämä ei ollut lainkaan helppoa, ja kuormituksen takia oma oireiluni saattoi vakavasti pahentua.

En kuitenkaan kertonut lapselleni omasta syömishäiriöstäni hänen toipumisprosessinsa aikana, sillä pelkäsin hänen kokevan sen vähättelyksi, sellaiseksi hänen kokemuksensa ja sairautensa taka-alalle työntämiseksi ja oman sairauteni vakavuuden korostamiseksi. Halusin lapseni kokevan minun tukevan häntä täysivaltaisesti, ilman kilpailuasetelmaa tai huolta minun tilanteestani. Tämä oli henkilökohtainen valintani, ei neuvo lukijalle, sillä ehkä muissa perheissä päädytään läheisen sairastamisesta kertomaan, ja se saattaa ollakin heidän perheelleen paras ratkaisu. En myöskään jäänyt yksin tukemaan lastani hänen syömishäiriössään, vaan hankin hänelle apua erikoissairaanhoidosta. Sain taistella avun saamisesta kauan, sitä ei ollut helppo saada, mutta oikean avun saamisen ja perheemme tuen avulla lapseni alkoi pikku hiljaa toipumaan sairaudestaan. Toipumismatka on aina yksilöllinen, ja lapseni toipuikin omasta sairaudestaan ensin, ja vasta sen jälkeen oma sairauteni alkoi parantua.

Olin siinä mielessä onnekkaassa asemassa lapseni sairastuessa, että oma hoitoni oli jatkunut jo pitkään, ja olin jo käynyt läpi kasapäin tietoa syömishäiriöistä ja niiden hoidosta. Tästä syystä kykenin tukemaan lasta ehkä rauhallisemmin, esim. tunnistamaan triggereitä ja lievittämään ahdistusta mm. kehollisilla harjoitteilla. Olin lempeän jämäkkä ruokailujen suhteen, ja pystyin pysymään tyynenä, vaikka lapsi ilmaisi syömishäiriöajatuksiaan ja purki minuun ahdistustaan. Pystyin pitämään oman sairauteni ja lapsen sairauden hoitamisen erillään niin, että oireilin itse vain ollessani yksin, ja kokosin itseni ennen muiden seuraan liittymistä. Keskustelin lapsen kanssa pitkiä tunteja kaikesta mahdollisesta, teimme kuivaharjoituksia vireystilaharjoituksista, maadoitusharjoituksista ja hengitysharjoituksista, jotta hän kykenisi niitä tarvittaessa käyttämään, ja esim. pohdimme, mitä tehdä pakkoajatuksille tai peloille. Lapsellani oli myös ammattiapua, en siis ottanut terapeutin roolia, vaan tuin häntä vanhemman asemassa.

Kaikki tämä vei valtavasti voimiani, koska oma sairauteni "huusi" taustalla, ja paine oireiluun kasvoi. Tunsin olevani teeskentelijä, koska tuin lastani hallitsemaan taitoja, joiden alla oma sairauteni ei vielä taipunut. Koin syyllisyyttä siitä, että puhuin lapselle oikeita asioita kykenemättä itse niitä noudattamaan. Kun lapseni toipui ja puhui syömishäiriöajatuksista menneessä muodossa, häpesin itseäni, koska oma mieleni vielä uskoi omia syömishäiriöajatuksiani. En kaunistele lapseni sairauden vaikutusta omaan olooni; se pahensi masennustani, triggeröi syömishäiriöoireita ja aiheutti valtavaa uupumusta. Silti koen lapseni tukemisen olleen vakava velvollisuuteni. Halusin olla hänen kallionsa, hänen järkähtämätön tukensa ja turvansa. Joten, hain itselleni lisää tukea ammattilaisilta, ja tukeuduin omaan lähipiiriini kyetäkseni olemaan lapseni rinnalla hänen toipumismatkallaan.

Kaikilla vanhemmilla ei tietenkään ole samanlaista taustaa kuin minulla. Tieteellisessä kirjallisuudessa mainitaan, että jos huoltajalla on omakohtainen kokemus syömishäiriöstä, lapsen syömishäiriöoireilusta koettu stressi on suurempaa kuin sellaisella huoltajalla, jolla ei ole omaa syömishäiriökokemusta. Lisäksi huoltajalla on suurempi taipumus mukautumiseen, syömishäiriökäyttäytymisen mahdollistamiseen ja negatiivisten tunteiden, kuten pelko, hätä, ärtymys, syyllisyys, suuttumus, kritiikki, ilmaisuun sairastavalle (Ohara et al. Biopsychosoc Med. 2016;10:1–9). Nämä ovat valtavan tärkeitä asioita tiedostaa, jos lapsi sairastuu syömishäiriöön, sillä negatiivisten tunteiden osoittaminen sairastuneelle, mukautuminen ja mahdollistaminen ylläpitävät syömishäiriökäyttäytymistä kotona ja vaikeuttavat ja pitkittävät toipumista.

Kannustaisinkin kaikkia vanhempia tässä tilanteessa hakemaan apua myös itselleen, sillä vanhemmallakin on oikeus kokea ja tuntea hätää ja pelkoa, turhautumista ja suuttumustakin, mutta niiden purkaminen oikeaan osoitteeseen on tärkeää. Lapsen ei tule kantaa aikuisen huolta tai syyllisyyden tunteita, vaan lapsen tulisi voida tukeutua ja luottaa vanhempaansa. Vanhemman tulee hakea tukea itselleen toisilta aikuisilta ja ammattilaisilta.

Kannan yhä syyllisyyttä lapseni sairaudesta, vaikka hän onkin jo toipunut. Sairaus jätti häneen lähtemättömät arvet, koko perheeseen, mutta eniten ilman muuta häneen. Olen lukenut paljon syömishäiriöiden etiologiasta pyrkien jollain lailla ymmärtämään sitä ikuista kysymystä ”miksi”, mutta mikään tieto ei ole nostanut sitä syyllisyyden taakkaa. Teinkö ja/tai sanoinko jotain sellaista, mikä triggeröi lapseni syömishäiriön puhkeamisen? Olisiko lapseni säästynyt, jos itse olisin ollut terve? Enkä ollut ainoa. Kerran lääkärissä ollessani lääkäri, tietämättä lapseni tilanteesta, puuskahti, että ”aiheutat vielä lapsillesikin syömishäiriön”. Omilta hoitokontakteiltani sain tietää, ettei ole todennäköistä, että lapseni sairaus olisi seurausta omasta sairaudestani, vaan sairauden puhkeaminen on monen tekijän summa. Myös Syömishäiriöliiton blogissa sanotaan: ”Jos äiti on sairastanut syömishäiriön eikä ole toipunut siitä kunnolla, on lapsella isompi riski sairastua mallioppimisen kautta syömishäiriöön. ---  Kuitenkaan mallioppiminen ei yksin kuitenkaan johda syömishäiriön puhkeamiseen, vaan siihen tarvitaan aina useampia tekijöitä.” Silti yhä tänäkin päivänä sisälläni elää epäilys, vaikka tiedän jo paremmin.

Meillä ihmisillä on tapana kysellä ”miksi” ja ”kuka”, tarkoituksena löytää syy tai tekijä jollekin asialle, ehkä asettaaksemme jotain seuraamuksia tai vastuuta. Vaivuin itsekin usein näiden kysymysten vatvomiseen pahimman uupumuksen aikaan. Kuitenkin, vaikka toipumista voi auttaa oivallus jostain syy-seuraussuhteesta, syyllisten etsiminen on toipumista ajatellen turhaa. Kukaan ei tahallaan sairastu syömishäiriöön, kukaan ei tahallaan aiheuta kenellekään syömishäiriötä, joten syyllistäminen ei tue kenenkään sairaudesta toipumista. Äitinä olen toki yhä taipuvainen uskomaan omaan syyllisyyteeni lapseni sairauden puhkeamisen kohdalla, mutta onneksi yleensä järki voittaa, ja kykenen muistuttamaan itseäni, että syömishäiriöön sairastuminen ei ole kenenkään vika, ei edes minun.

Syömishäiriöliitto ja sen paikallisyhdistykset tarjoavat tukea niin sairastaville ja toipuville, kuin läheisillekin. Kannustan lämpimästi kaikkia osallistumaan itselle sopivaksi kokemaansa toimintaan, ja mm. hakemaan tukea läheisille tarkoitetuista tukimuodoista, vaikka itsekin sairastaisi syömishäiriötä. On eri asia tukea läheistä, kuin sairastaa itse. Vertaistuki on äärettömän arvokasta, se antaa niin käytännön kokemusten jakamisen kautta erilaisia vinkkejä toipumismatkalle, kuin toivoa ja esimerkkejä siitä, että syömishäiriöstä voi toipua.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
Osumalaskuri: 1350523
Created with Woo®
Copyright (c) Sisä-Suomen SYLI ry 2021, All Rights Reserved.
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
Evästeiden tiedot
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
OK, ymmärrän