Mintun matkassa: Kuoren alle piilotetut tunteet - 13.06.2018

Olen käynyt psykofyysisessä fysioterapiassa enemmän ja vähemmän säännöllisesti kahdeksan vuoden ajan. Nyt viimeiset kaksi vuotta olemme keskittyneet enemmäkseen selkäkipuihini ja tapaamisia on ollut huomattavasti harvemmin. Fysioterapeuttini on tuntenut minut lähes koko sairauteni ajan, siitä lähtien kun pääsin sairaalasta kotiin ensimmäisiä kertoja. Hän on nähnyt minun käyvän läpi melkeinpä kaikki syömishäiriön vaiheet. Hän on tuntenut minut 15 vuotiaana teininä, kun asuin kotona ja olin täysin anoreksian vietävänä. Hän on nähnyt, kun itsenäistyin ja muutin omilleni. Hän tietää lähes kaikki perhe/ystävyyssuhteideni ongelmat, sekä parisuhde kuviot. Olen avannut hänelle enemmän itsestäni, kun psykoterapeutilleni neljän vuoden aikana.

feelings002png

Vaikka olen ollut fyysisesti kuinka huonossa kunnossa tahansa, olen silti aina ollut energinen ja pärjäävän oloinen. Oikeastaan olen ollut jopa ylienerginen ja jatkuva kestohymy päällä, oli tilanne sitten ollut mikä tahansa. En ole suostunut olemaan väsynyt, olen vain päättänyt selvitä tapahtuisi mitä tahansa. Totta kai olen sanonut hänelle, että ahdistaa ja on paha olla mutta senkin olen kertonut hymy huulilla.

Puhuin muuttuneesta kehostani ja fysioterapeuttini kysyi, voinko näyttää hänelle kohtia, joissa muutos on mielestäni suurin. Aikaisemmin olisin varmasti näyttänyt, koska ”eihän mua mikään satu ja kyllä mä pärjään”. Tänään kuitenkin aloin itkeä, ensimmäisen kerran koko kahdeksan vuoden aikana. Fysioterapeuttinikin silmät melkein kastuvat, koska kuoreni ei ole koskaan ennen murtunut. Hän sanoi minulle jotakuinkin näin: "Olet aina tullut tuosta ovesta täynnä tarmoa, mutta nyt taidat ensimmäistä kertaa olla oma itsesi".

Kun mietin mistä tämä tunnepurkaus johtuu, suurin syy ei ole muuttunut keho. Suurin syy on se, että kun mietin elämääni kymmenen viimeisen vuoden ajalta, en ole ollut aidosti onnellinen. Minulla on ollut onnellisia hetkiä, ihania ystäviä, poikaystäviä ja perhe. Mutta en ole elänyt hetkessä, vaan jatkuvasti seuraavassa tavoitteessa tai päämäärässä. En ole ollut oikeasti aidosti onnellinen.

Syömishäiriö on estänyt minulta aivan liian monta spontaania reissua ja illanviettoa. Olen jättänyt niin monta asiaa tekemättä, koska olen pelännyt. Tai oikeastaan minä en ole pelännyt, vaan syömishäiriö on syöttänyt päähäni syitä, miksi en saisi tehdä mitäkin ja laittanut minut pelkäämään. Nyt viimeisen kahden kuukauden aikana olen päässyt kiinni siihen tunteeseen, millaista aito onnellisuus voisi olla. Olen palannut takaisin aikaan ennen syömishäiriötä, aikaan jolloin olin 12, eikä mikään määrittänyt minua. Ilmeisesti olen terapiassani siinä vaiheessa, että irti päästäminen on mahdollista. Samaan aikaan tuntuu hurjalta, koska vanhaan palaaminen ei enää tunnu vaihtoehdolta. Tuntuu, että olen jonkinlaisessa käännekohdassa.