Mintun matkassa: Paraneminen osa 1 (omien valintojen merkitys) - 08.08.2018
Omassa paranemisessani on useita merkittäviä kohtia, mitkä ovat vieneet minua eteenpäin. Availen niitä teille pikkuhiljaa, mikäli ne kiinnostavat teitä.
Ruokavalion suhteen olin uskotellut itselleni usean vuoden ajan, että minä en pidä tuosta, enkä varsinkaan tuosta. Rajasin ruokavalion niin tiukaksi, että arkisista tapahtumista ja elämästä ylipäätään tuli kovin hankalaa. En voinut matkustella, enkä tehdä mitään spontaaneja asioita, koska tärkeämpää oli pitää kiinni ruokailuun liittyvistä säännöistä, jotka olin itselleni luonut. KORJAUS: sairaus oli ne minulle luonut ja minä uskoin niiden olevan oma valintani.
Sama koski myös liikkumista. Ajattelin, että liikkuminen tuottaa minulle niin paljon hyvää oloa, että laitoin sen aina ykkössijalle. Samaan tapaan kuin rajoittuneen ruokavalion kanssa, myös liikkuminen esti minua tekemästä asioita ja lähtemästä pois kotoa, koska halusin varmistaa, että pääsen liikkumaan juuri sen määrän, kun olin päättänyt.
Omalla kohdallani vaati todella monta vuotta, että uskalsin tehdä itse muutoksia ruokavaliooni. Sairaalakierteessä / kotilomilla vietetyt vuodet mentiin niin, että minulle mitattiin ruoka ja minä söin / jos en syönyt, lähdettiin aika pian takaisin sairaalaan. Seuraava steppi oli, että sain alkaa itse annostella (desilitran mitoilla) ruokaani. Siitä siirryttiin hahmottamiseen, mutta edelleen tukena oli usean vuoden ajan ravitsemusterapeutin laatima ateriasuunnitelma.
Ateriasuunnitelma oli ehdottomasti tarpeellinen, koska ilman sitä en olisi uskaltanut syödä yhtään mitään. Kun vointi (noin viiden vuoden jälkeen) koheni, ateriasuunnitelma jätettiin pois ja söin itse mitä halusin. Kävin painoseurannassa ja jos paino lähti laskuun, ateriasuunnitelma otettiin takaisin käyttöön.
En uskaltanut tehdä muutoksia, vaikka silloin tällöin olisin halunnutkin kokeilla jotain uutta ruokalajia, mutta sairaus ei vain antanut periksi. En ollut valmis päästämään irti, koska tarvitsin sairauttani edelleen selvitäkseni kipeistä asioista, jotka olivat paljon syvemmällä.
Jollain ihmeellä pääsin ammattikoulun viimeisellä luokalla työssäoppiin Englantiin. Lähdin sinne melkein suoraan taas yhden sairaalajakson jälkeen, mutta koska olin sairastanut jo sen verran pitkään, haluttiin kokeilla jotain ”vaihtoehtoa”. Tämä vaihtoehto oli yksi iso steppi, jolloin aloin kyseenalaistaa toimintaani.
Ensimmäinen viikko meni niin sanotusti vihkoon sekä syömisen, että liikunnan suhteen ja jouduin käymään paikallisessa sairaalassa. Sain kepit, koska fysiikkani ei ollut kestänyt sellaista määrää kävelyä rannalla, mitä olin harrastanut. Tässä vaiheessa koin ns. jonkinlaisen pysähdyksen. Ajattelin, että minulla on kaksi vaihtoehtoa:
1. Toimia ”tutulla” (sairauden haluamalla) tavalla ja todennäköisesti joutua takaisin Suomeen ennen työssäopin loppumista.
2. Alkaa syömään uusia ruokia muiden kanssa ja pitää kiinni säännöllisestä syömisestä.
Valitsin vaihtoehdon kaksi. Päätin, että haluan viettää kaksi kuukautta ulkomailla ja tiesin, että sen eteen minun on syötävä ja hillittävä pakkoliikuntaa. Kerroin kahdelle läheisimmälle henkilölle pintapuolisesti haasteistani ja he ymmärsivät jollain tapaa. Minua helpotti huomata, etten ollut enää se ”epänormaali” ja ulkopuolinen tyttö, joka ei syö ikinä mitään.
Istuin muiden kanssa ruokapöydässä ja söin heidän tekemiään ruokia. Ahdistus syömisestä ei tietenkään lähtenyt sormia napauttamalla, mutta muiden läsnäolo helpotti huomattavasti. Olin usean vuoden ajatellut, että syömishäiriö on ainut ”ystävä”, joka ei jätä minua. Tosi asia oli, että minulla ei ollut aitoja ystäviä / mahdollisuutta luoda luottamuksellisia ja kestäviä ystävyyssuhteita, koska syömishäiriö eristi minut sosiaalisista tilanteista, ainakin kaikista, joihin liittyi ruoka jollain tapaa.
Pysyin päätöksessäni ja söin riittävästi joka ikinen päivä. Halusin, että kotiin palatessani voisin näyttää perheelleni, että pärjään. Vaikka oli kuinka vaikeaa, en antanut missään kohtaa periksi. Työssäopin suurimmat haasteet koin todellakin taistellessani syömishäiriön äänen kanssa, itse työ oli huomattavasti helpompi haaste oman taisteluni rinnalla.
Kun palasin kotiin, fyysinen kuntoni ei ollut laskenut yhtään. Hoitohenkilökunta ja perhe olivat minusta ylpeitä. Mutta eniten merkitsi se, että pystyin todistamaan itselleni, että pärjään. Pystyin ottamaan vastuun itsestäni / sairaudestani.