Mintun matkassa: Tunnistamattomat tunteet ja parisuhde - 26.08.2018
Koen, että tunteiden tukahduttamisella ja sillä, etten ole tunnistanut niitä, on ollut merkittävä vaikutus myös parisuhteisiini.
En ole uskaltanut kertoa mitä aidosti haluaisin. Minun on ollut vaikea tehdä päätöksiä ja mieluummin olen antanut toisen päättää. Oikeastaan en ole ole edes tiennyt mitä haluaisin. Olen keksinyt ainakin tuhat ei teoriaa ja syytä, miksi en pysty sitoutumaan enempään. Olen aina ollut hyvä neuvottelemaan ja saanut suhteet sen ansiosta toimimaan. Kuitenkin tunne ”jotain puuttuu”, on vaivannut joka ikistä parisuhdettani. Luulin pitkään myös olevani sitoutumiskammoinen, kunnes ymmärsin, että oikeasti MINUA PELOTTAA. Minua ei pelota sitoutuminen, MINUA PELOTTAA TUNTEIDEN NÄYTTÄMINEN ja ylipäätään niiden kohtaaminen.
Tämä on oikeastaan hyvin järkevästi selitettävissä sillä, että itselläni syömishäiriö on pitkälti ollut keino peittää tunteet ja paha olo. Ja koska olen sairastanut 10 vuotta ja onnistunut osittain väistämään tunteiden kohtaamista oireilullani, ovat tunteet hieman hukassa ja uusia kun oireilu on huomattavasti vähentynyt. Varsinkin negatiivisista tunteista puhuminen on ollut hyvin hankalaa. Osittain varmasti siksi, että en ole itse sallinut negatiivisia tunteita itselleni. Olen halunnut olla se pärjäävä ja iloinen tyttö, joka ei valita.
Kun parisuhteessa haluaa pitää vain kivaa ja olla toisen kanssa vain hyvinä hetkinä, johti tämä hyvin äkkiä siihen, että suhteissa oli aina fiilis, ettei voi olla kokonainen ja että jotain puuttuu. Olin kyllä valmis kuuntelemaan toisen murhia ja tuskaa, mutta en osannut puhua omista OIKEISTA asioista. On niin paljon helpompaa keskittyä toiseen, kun keskittyä itseensä. Siitähän seuraisi se, että pitäisi kohdata ne omat haasteet ja alkaa muuttamaan omia haitallisia tapoja toimia.
Suhteet alkoivat usein rakoilla siinä vaiheessa, kun niistä tuli ”tavallisia” ja ”tasapainoisia”. Perustelin itselleni tämän sillä, että ”en vain ole valmis suhteeseen” ja ”olen liian nuori sitoutumaan”. Tosi asia on, että pakenin nimenomaan siinä vaiheessa, kun toiselle olisi pitänyt näyttää enemmän itsestään, myös niitä huonompiakin puolia. Ajattelin, että jos e koko ajan vain hymyile toisen kanssa, hän varmasti lähtee. Oli helpompaa lähteä itse tai muuttua kylmäksi toista kohtaa, jolloin erilleen ajautumisen syy olisi helpompi hyväksyä. ”Eihän kukaan kuitenkaan minun kanssani pitkään jaksaisi”, ajattelin. Pidin yllä tietynlaista roolia ja voin kertoa, että sen roolin pitäminen on aika raskasta päivittäin toteutettuna.
Sen lisäksi, etten osannut tunnistaa tunteitani / tarpeitani, minulla oli myös luontainen taipumus luoda ympärilleni vuoristorataa. Koska elämäni ei oikeastaan ikinä ole ollut kovin tasapainoista tai turvallista, on luontaista hakea samanlaista jännitettä myös aikuisena. Olin elänyt jatkuvassa epävarmuudessa ja riittämättömyyden tunteessa. Suhteissa tämä näyttäytyi niin, etten voinut kerta kaikkiaan ymmärtää sitä, että joku haluaisi vain olla kanssani. Vaikka nimenomaan tämä tasapaino olisi ollut juuri se, mitä olisin kaivannut.