03.09.2016, 22:47

Syömishäiriöillä on stigma. Ne käsitetään turhamaisuutena, kyvyttömyytenä tehdä terveellisiä valintoja, valtavana tahdonvoimana tai sen puutteena, huomiohakuisuutena, merkkinä sairaasta, dominoivasta äitisuhteesta tai kieroutuneen perheen aiheuttamana häiriönä. Masennusdiagnoosista ei kukaan hätkähdä, bipolaarinen häiriö alkaa olla tunnettu, eikä kenenkään mieleen kai juolahda syyllistää skitsofreniaan sairastunutta omasta sairaudestaan. Jostain syystä syömishäiriöt eivät edelleenkään ole päässeet vastaavalla tavalla irti väärien käsitysten ja myyttien viidakosta.

Stigmaan liittyvä häpeä ja syyllisyydentunto vaientavat tehokkaasti syömishäiriöstä kärsivät ja heidän läheisensä. Pelkona on, että suunsa aukaistessa leimautuu epäonnistujaksi, narsistiksi, huomiohuoraksi, huonoksi vanhemmaksi tai surkeaksi kasvattajaksi. Sairastunut peittää sairautensa mahdollisimman pitkään ja asian paljastuttua usein kieltää läheisiään kertomasta asiasta kellekään. Läheinen taas syyllisyyden tunnossaan ei halua paljastaa kenellekään aiheuttaneensa rakkaansa sairastuminen.

Vaikenemisella on suuria seurauksia. Se että elämä kulissien takana on yhtä taistelua, pelon ja ahdistuksen vuoristorataa, mistä ei voi puhua, estää hakemasta ja saamasta apua. On selviö, että kotioven sulkeuduttua takana ihminen ei kuitenkaan pysty totaalisesti jättämään kotiasioita taakseen, vaan ne vaikuttavat niin suorituskykyyn, energiatasoon, kykyyn sitoutua kuin ihmissuhteisiinkin. Syömishäiriötä sairastava ei kykene huippusuoritukseen koulussa, opinnoissa tai työpaikalla eikä ihmissuhteiden ylläpitäminen ole helppoa, kun sairaus jyllää vahvoilla. Sairastuneesta huolehtiva läheinen taas ei pysty jättämään taakseen huolta, pelkoa ja ahdistusta, keskittymiskyky on kovilla ja ympärillä olevien ihmisten jokapäiväiset jutut saattavat tuntua mitättömiltä ja turhilta. Miten ihmiset ympärillä voivat ymmärtää tilannetta, jos heillä ei ole tietoa muuttuneen käytöksen syystä?

Itse läheisenä ja läheisiä auttavana olen törmännyt siihen tosiasiaan, että melko harva kertoo läheisensä syömishäiriöstä avoimesti. Usein siitä tietää vain lähiperhe. Jopa sukulaiset ovat asian suhteen pimennossa. Tämä johtaa tilanteisiin, joissa esimerkiksi vanhemmat kamppailevat kahden tulen välissä yrittäessään ylläpitää ulospäin normaalia julkisivua; kutsu sukujuhliin, mökkeily suvun kesäpaikassa ja juhlapyhät aiheuttavat stressiä ja päänvaivaa, kun yritetään miettiä miten tilanteesta selviäisi oikeita syitä paljastamatta. Liian usein selviytymisstrategia on se, että syömishäiriöön sairastunut saa selvitä omin voimin mahdottomasta, koska näkyvä tuki tai liian haastavasta tilaisuudesta kieltäytyminen voisi paljastaa totuuden. Läheiset taas uupuvat yksinäisyyden tunteeseen pystymättä jakamaan mielessä vellovia kysymyksiä kenenkään kanssa.

Salaaminen menee jopa niin pitkälle, ett vertaistukea tarvitsevat vanhemmat miettivät, voivatko liittyä suljettuun läheisten Facebook-tukiryhmään; he pelkäävät FB-kaveriensa näkevän yhteyden syömishäiriöön. Todennäköisesti sairastuneissa on ihan samalla tavalla ajattelevia. Ryhmässä keskustellaan, pitäisikö se muuttaa salaiseksi niin, ettei kukaan voisi nähdä ryhmään kuuluvia. Salaseurameiningillä valitettavasti vain estettäisiin uusien vertaistukea tarvitsevien hakeutuminen tuen piiriin, koska ryhmäkään ei sitten näkyisi myöskään tukea etsiville. Häpeä ei saisi estää yhtäkään apua tarvitsevaa saamasta sitä!

Yksi vakavimmista vaikenemisen haitoista on tietämättömyys. Hoidon ammattilaiset eivät välttämättä ole lainkaan kartalla siitä, mitä syömishäiriötä sairastavien läheiset joutuvat kokemaan, mikä on tavallista ja miten näitä tilanteita pitäisi käsitellä. Kun itsetunto kasvattajana on romahtanut, ei vanhempi mielellään kerro sairastuneen raivon tai epätoivon puuskista, omista ja muiden perheenjäsenten saamista mustelmista tai rikkoutuneista astioista ja huonekaluista – toisaalta vanhemmille ei välttämättä edes anneta tilaisuutta kertomiseen. Lisäksi vanhemmat voivat ihan aiheellisesti pelätä, että totuuden kertominen johtaisi järeisiin toimiin esimerkiksi lastensuojelun tai sosiaalitoimen suunnalta. Minulle on syömishäiriöön sairastuneita säännöllisesti kohtaava ammattilainen hoitava todennut, että eihän tuollaista juuri tapahdu. Valitettavasti omasta kokemuksesta ja kymmeniä vanhempia kuulleena tiedän, että kotona tällainen voi olla läheisten arkipäivää. Jos hoitavan henkilön mielestä tavallinen syömishäiriökäytös on tavatonta, miten hän osaa neuvoa oikeat konstit läheisille siitä selviytymiseen? Jos perheen kokemaa taakkaa ei ymmärretä, miten yhteiskunta ja ammattilaiset osaavat tukea perhettä ja syömishäiriöön sairastuneesta huolehtivaa?

Itse en ole salannut sitä, että jälkeläiseni sairastui syömishäiriöön, vaikka hän sairastuessaan nimenomaan käski minua tehdä niin. Tunnen vahvasti, että asian käsittely kuten minkä muun läheisen vakavan sairauden hyvänsä auttaa ympärillä olevia tottumaan ja hyväksymään asian juuri sellaisena – ei jonain leimaavana, hävettävänä tai salattavana. Näin toimien olen toistuvasti törmännyt rohkaiseviin ja ymmärtäviin kommentteihin tahoilta, joilta en olisi sellaisia odottanut. Kommentteja antaneet ovat usein varovasti viitanneet omaan kokemukseensa asiasta. En siis olekaan ainoa! Ja tuo toinenkin on selvinnyt asiasta, elää ja toimii ihan normaalisti ja on saavuttanut niin paljon! Ilman avoimuutta en olisi koskaan huomannut, että ympärilläni on joukko ihmisiä, jotka ymmärtävät ja tukevat minua ratkaisuissani.

Toki avoimuudesta on joskus haittojakin. Tietämättömillä on joskus taipumus antaa ”hyviä” neuvoja, joiden taso on lähinnä naistenlehtien sensaatiojuttuja tai Suomi24-keskustelupalstan nimettömiä kommentteja vastaava. Iäkkäillä lähisukulaisilla nyt vaan ei tuntunut olevan kapasiteettia ymmärtää, että heidän lihapatansa eivät saisi ruuasta kieltäytyvää syömään yhtään sen paremmin Ja olihan se rasittavaa vastailla joka toinen päivä kysymykseen, joko lapseni voi paremmin. Mutta tämä on mielestäni ollut pieni haitta verrattuna kaikkeen siihen, mitä avoimuus on tuonut tullessaan!

Ehkä olen muuttanut joidenkin käsitystä syömishäiriöistä. Ehkä olen onnistunut välittämään tietoa niin, että joku yksin huolensa kanssa kamppaileva on uskaltanut tunnustaa avuttomuutensa ja saanut apua. Ehkä joku ammattilainenkin nyt ymmärtää paremmin, mitä kaikkea perhe voi asialle tehdä. Ehkä se, että olen selviytynyt antaa rohkeutta muillekin. Yksi ihminen on kuitenkin rikka rokassa; tarvitaan kollektiivinen ymmärrys siitä, että syömishäiriöstä saa ja pitää puhua. Vain avoimuus hävittää stigman.

Reita, läheinen


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
Osumalaskuri: 372327
Created with Woo®
Copyright (c) Sisä-Suomen SYLI ry 2017, All Rights Reserved.
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
Evästeiden tiedot
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
OK, ymmärrän