22.10.2016, 21:20

Sanomalehti Kalevassa mielenterveyshäiriötä sairastaneen jo aikuinen lapsi kertoo suurimmasta pelostaan äidin sairastaessa: että lastensuojelu tulisi ja veisi hänet pois kotoa. ”Kuitenkin hän oli minulle maailman paras äiti. Hänhän oli vain sairas. Minähän en puhunut tilanteesta kenellekään, en halunnut puhua. Jos minulta kysyttiin jotain, minä vastasin tylysti, että kaikki on okei. Yleensä minulta ei kysytty uudelleen.” Vaiettu pelko on myös syömishäiriöön sairastuneiden perheiden kohdalla uhka sairastuneen huostaan otosta. Tunnen syömishäiriöperheitä ympäri Suomea ja jostain syystä nimenomaan pirkanmaalaiset perheet ovat raportoineet törmänneensä huostaanoton uhkaan.

Uhkan taustalla on sairastuneen syömishäiriökäyttäytyminen – äärimmäiset tunnepuuskat, verbaalinen ja fyysinen aggressiivisuus ja joko itsensä tai toisten vahingoittaminen ahdistuksen puuskassa. Väitän, että suurin osa etenkin anoreksiaan sairastuneiden perheistä on joutunut kokemaan tällaista käytöstä sairastuneen suunnalta. Sairastuneen käytös herättää läheisissä yleensä suurta huolta ja ahdistusta, suoranaista pelkoa, suuttumusta ja turhautumista. Ilmapiiri kotona voi lähennellä sotatilaa etenkin ruokailujen yhteydessä. Koska tavanomaiset kasvatuskeinot eivät äärimmäisissä tilanteissa pure, vanhemmat kokevat usein epäonnistuneensa kasvattajina ja häpeävät, eivätkä siksi mielellään puhu asiasta kovinkaan aktiivisesti. Tästä syystä syömishäiriöitä hoitaville on saattanut muodostua kuva, että aggressiivinen ja äärimmäinen käyttäytyminen on harvinaista. Jos sitä esiintyy, se on merkki jostain niin tavattomasta perhedynamiikan häiriöstä, että siihen pitäisi puuttua rankimmalla mahdollisella tavalla: erottamalla lapsi perheestään.

Mikset maistaisi jotain?

Mutta pitäisikö tällaisessa tilanteessa lapsi ottaa huostaan? Onko se ratkaisu kodin ilmapiiriin tai sairastuneen ongelmiin?

Mielestäni missään tapauksessa ei: tällöin lapselta viedään tärkein ja motivoitunein tuki pois! Jos vanhemmat eivät tiedä miten pärjätä tilanteen kanssa kotona, ei ole heidän vikansa. Mikään ei todellakaan valmista siihen, miten elämä muuttuu, kun anoreksia astuu kuvaan mukaan! Syömishäiriöitä hoitavien pitäisikin opastaa vanhempia siinä, miten hankalista tilanteista selvitään kotona niin, etteivät ne eskaloidu sotatilaksi ja miten syömishäiriö ulkoistetaan sairastuneesta niin, että häneen on helpompi suhtautua lämmöllä ja ymmärtäväisesti oudosta ja pelottavasta käyttäytymisestä huolimatta. Auttamistaitojen opettaminen vähentää tutkitusti vanhempien stressiä ja sairastuneesta huolehtimisen aiheuttamaa taakkaa.

Lastensuojelun ammattilaiset ovat tietenkin oman alansa asiantuntijoita, mutta syömishäiriöistä heillä harvoin on kokemusta. Tämä muodostaa merkittävän riskin. Olen nähnyt tilanteita, jossa on menty täysin anoreksian pillin mukaan. On kuunneltu syömishäiriötä ja otettu todesta sen jutut. Ympäristö mihin sairastunut joutuu huostaanoton jälkeen, ei välttämättä tue paranemista. Ehtiikö laitoksen henkilökunta vahtia ruokailut ja ruokailun jälkeiset tilanteet? Miten muut nuoret suhtautuvat syömishäiriötä sairastavaan? Saako hän osakseen ymmärrystä vai kiusaamista? Lapsi tai nuori jää pahimmillaan yksin syömishäiriön armoille, tilanne kroonistuu ja toipuminen hidastuu. Lisäksi huostaanotto jättää jäljen perhesuhteisiin, ja voi saada sairastuneen syyttämään perhettään syömishäiriöstään – usein täysin turhaan.

Anoreksia taannuttaa sairastuneen niin henkisesti kuin fyysisestikin ikään nähden epäkypsempään tilaan ja vaikeuttaa terveiden valintojen tekemistä. Se, että vanhemmat joutuvat tukemaan jälkeläistään huomattavasti enemmän kuin tervettä saman ikäistä tai päättämään asioita tämän puolesta, on tietyssä kohtaa tarkoituksenmukaista ja toipumista edistävää, ei merkki ”liian kietoutuneesta suhteesta”. Jos vanhemmat meinaavat uupua taakan alla, ei ratkaisu ole sairastuneen poistaminen perheestä, vaan tilanteen vaatima apu perheelle: hetken turvallinen hengähdystauko arjen keskellä niin että joku vastaa sairastuneesta, mahdollisuus käydä kaupassa rauhassa, luovuttaa kokkausvuoro jollekin muulle, tai vaikka viettää aikaa muiden lasten kanssa ilman syömishäiriötä… Tässä pieniä asioita, joilla on suuri vaikutus vanhempien jaksamiseen!

Vaikka perheen ja vanhempien osuus syömishäiriön kehittymisessä on jo aikaa sitten tunnustettu myytiksi, tulee jotenkin vaikutelma, että kaikesta huolimatta syömishäiriöön sairastuneen vanhempia katsotaan edelleen suurennuslasilla ja leimataan herkästi epäsoveliaiksi pitämään huolta sairastuneesta. Näin ei pitäisi olla. Ajatellen lasten ja nuorten syömishäiriöiden hoitoa, parhaimmat ja kauimmin säilyvät tulokset saadaan, kun valjastetaan vanhemmat mukaan taisteluun syömishäiriötä vastaan. Perhe tukee toipunutta vielä vuosia senkin jälkeen, kun hoito on loppunut.

 

Reita, läheinen


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
Osumalaskuri: 483665
Created with Woo®
Copyright (c) Sisä-Suomen SYLI ry 2017, All Rights Reserved.
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
Evästeiden tiedot
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
OK, ymmärrän