02.07.2017, 22:26

Vaikka joskus toivo tuntuu olevan vähissä eikä elämässä ei ole mitään mieltä, toipuminen on silti mahdollista! Riittää kun on yksikin asia, mikä motivoi muutokseen. Lue ”Erikan” tarina sairastumisesta ja toipumisesta.

Olin lapsena pyöreä, paino nousi vähän normaalitason yläpuolelle 2-luokalla. Kuitenkin olen aina ollut urheilullinen, aloitin yleisurheilun 4-vuotiaana. Joukkuelajit eivät ole koskaan kiinnostaneet, vaan lähinnä yksilöurheilu. Ja voittaminen on aina ollut tavoitteena. Siinä melkein aina onnistuinkin. 

Isä on aina ollut kova ilkkumaan vastaantulevia ihmisiä lihaviksi, vaikka on itsekin pyöreä ja roteva ollut aina. Vertasi minua mm. kahteen balettitanssijakaveriini, miksi en ole kuten he? Hoikkia. Ja silti kantoi samaan aikaan joka päivä töiden jälkeen kotiin mm. lauantaipussin tai suklaalevyn.

Kiusaaminen, läskiksi nimittely alkoi 3-luokalla.

5-luokalla kyllästyin. Lukitsin itseni pienen kyläkoulumme vessaan, istuin vessan pöntölle ja tuijotin sen ankean keltaista seinää. "Kai mä sit oon läski..." Ja siitä alkoi alkuun herkkulakko. Ensimmäiset kilot pois. Aloin liikkua enemmän, lenkkeillä. Luin kaiken mahdollisen terveelliseen ruokavalioon ja liikkumiseen liittyen. Jätin rasvat pois, se oli silloin muodissa. Söin kuitenkin muuten kuin urheilija, enkä liikkunut mitenkään överisti, ennemminkin pilkun tarkasti suositusten mukaan. Olin oma, pirteä, kovaääninen ja hauska itseni.

Olisikin koko homma jäänyt siihen.

Yläasteelle päästessä tilanne paheni. Aloin lenkkeillä enemmän, juoksun muodossa. Luin kuinka hiilihydraatit ovat pahasta. Naapurin ystävä ilmoitti terveydenhoitajalle ja aloin käydä punnituksissa. En silti lopettanut liikkumista, liikuntakielloista huolimatta. Kuukautiset loppuivat.

Kun kesäloma 7-luokan jälkeen oli ohi, luokassamme oli vaivaantunut tunnelma. Käsin kosketeltavan vaivaannuttava. Olin laihtunut kesän aikana lisää. Paljon. Kukaan ei osannut suhtautua. Aloin käyttää mustia vaatteita, palelin, pakarat mustelmilla, kun oli niin kovat penkit luokissa, aina äidin kutomat tumput käsissä tunneilla ja selkäranka mustelmilla vatsalihasten tekemisestä. Naama oranssi, kun söin lähinnä porkkanaa ja raejuustoa. Jos ei saa ravinnosta rasvaa, porkkanan väri näkyy iholla oranssina. Olin hiljainen hiiri. Jotain ihan muuta kuin ennen olin.

Kävin terapiassa. Vanhemmat raivosivat, kuinka riesa olen; joutuu olemaan pois töistä mun terapiakäyntien ja palaverien takia. Gynekologi sanoi, etten ehkä enää koskaan voi saada lapsia. Halveksuvaan sävyyn.

9-luokan jälkeen päädyin osastolle. En kuitenkaan kokenut koskaan, ikinä, missään vaiheessa olevani tarpeeksi laiha (sairas) koska syke ei mennyt alle sen rajan, jolla olisi päässyt (joutunut) letkuruokintaan. Tässäkin tunsin epäonnistuneeni.

Yritin aloittaa lukion, mutta jo viikon jälkeen henkiset ja fyysiset voimat hupenivat. Tarjottiin sosiaalipuolen palveluita, kun terapia eikä osastohoito auttaneet. En suostunut ottamana sosiaalihuollon avopalveluita vastaan.

Vedin laksatiiveja ja kävin lenkillä metsän reunassa tyhjentämässä itseäni. Söin nesteenpoistajia ja samalla kaikki äidin laihdutuspillerit kaapista. Olin luontaistuotekaupan kanta-asiakas. Ja aina ihmettelin, kun vatsa on niin, niin kipeä...

Ja niin eräänä päivänä, hiihtolenkin jälkeen olin keittämässä kahvia, kun pihaan ajoi pakettiauto. Katsoin isää, "kuka se on?" ja ei vastausta. Ainoastaan pelokas katse. Tajusin heti, että ne ovat lastenkodista, jonne menoa oli mulle tarjottu. Mutta en tietenkään suostunut. En halunnut pois kotoa. Rutiinieni parista. Lukitsin itseni huoneeseeni. Menin vaatekomeroon, otin käteeni lasipurkin, joka oli täynnä rahoja ja heitin sen lattialle.

Muut jyskyttävät oven takana. Puristan lasin sirpaleita käsissäni ja lattia on veressä. Istun ja tuijotan käsiäni raivoissani. En itke. Seuraavaksi oven takaa kuuluu "täällä on poliisi" ja ovi murretaan auki. Lähden ambulanssilla sairaalaan, lääkäri kuulustelee, itken hysteerisesti ja taas tulee lähetys osastolle. Osastolla muutama viikko ja sitten lähtö sinne lastenkotiin, kuukausiksi. Keskelle metsää.

Itkua, ahdistusta, anelemista, punnituksia, säädeltyjä ruoka-annoksia, liikuntakieltoa... Kaikki kaukana kotoa.

Olin niin yksin. Lukio jäi kesken.

Tunsin oloni niin ulkopuoliseksi lastenkodissa. Muilla niin erilaisia ongelmia. Kyllä huomasin, että mua ilkuttiin aina kun selkäni käänsin. En saanut yhtäkään ystävää, saatikka kaveria.

Sain aloittaa työkkärin kautta harjoittelun eräässä kahvilassa. Se oli pelastukseni. Olla kassalla, palvella asiakkaita, mukavat työkaverit. Olen ahkera ja olin oikeasti avuksi. Pakko syödä hyvin, että jaksaa tehdä töitä. Niin kestin ajan loppuun lastenkodissa ja pääsin kotiin. Samana kesänä rakas veljeni meni armeijaan ja olin jälleen yksin, ahdistunut.

Tapasin kuitenkin nykyisen puolisoni silloin (tänä kesänä meillä tulee 8 vuotta täyteen) ja elämä tuntui ensimmäistä kertaa oikeasti... elämisen arvoiselta. Ei enää vanhempien itkua ja salaa juomista, oikeasti hauskanpitoa ja elämästä nauttimista.

JuoksijaKuitenkin... palasin taas samoihin tapoihini. Lenkkeilin, "karppasin", jumppasin... Mutta luulin että syön hyvin, hiilihydraattien välttelemisestä tuli lähes uskonto ja ainoa totuus. Pitkiä lenkkejä, ensin tulehtuivat akillesjänteet. Sitten polvet. Pohkeet revähtivät. Sitten lonkan limapussit tulehtuivat. Pakarat kipeytyivät. Alaselkä paskana. Syytin aina lenkkareita ja ostin aina uudet. Juoksin kuumeessa. Juoksin krapulassa.

Tuli ero, koska ei jaksanut enää parisuhde kiinnostaa. Vain treenaaminen kiinnosti. En tosin itse huomannut sitä. En vain osannut ja pystynyt välittämään toisesta. Puoliso lähti armeijaan. Masennuin.

Eräs yö oli taas kerran nälkä, en saanut unta. Mutta... syke alkoi olemaan olematonta. Välillä löi rajusti, välillä ei ollenkaan. Kuumeinen olo. Hikoilin. Kyyneleet kihosivat silmiini ja mietin kunpa olisin ehtinyt sanoa äidille hyvästit... Kuitenkin heräsin aamulla. Ja siitä lähti paraneminen. Löysin itselleni asunnon muutamaa viikkoa ennen kuin täytin 18-vuotta. Muutin omaan ihanaan yksiöön. Kävin lukiota, näin ystäviä, tapasin taas avopuolisoni kanssa.

Ja palasimme yhteen. Olin niin paljon paremmassa kunnossa. Kaikki ei ollut hyvin, mutta se oli alku.

Oli todella myrskyisiä riitoja lenkkeilyni takia, mutta kivut pakottivat rajoittamaan. Söin ensimmäistä kertaa jäätelöä moniin vuosiin. Muutimme yhteen. Sain vakituisen työpaikan harjoittelun kautta. Pääsin eroon ihmedieeteistä. Pääsin eroon ajattelutavasta, että juoksu on se yksi ja ainoa tapa liikkua.

Liikun paljon vähemmän, syön normaalia ruokaa (lopetin myös tänä vuonna kasvissyönnin koska en halua millään tapaa rajoittaa syömistäni; syön niin kuin itse haluan, kuitenkin terveellisesti), juoksen yli puolet vähemmän; enemmän kävelen, käyn salilla... Hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Olen aina hakenut sitä yhtä oikeeta totuutta jonkun ruokavalion tms kautta, mutta sellaista ei ole. Pitää vain kuunnella itseänsä ja luottaa siihen.

Joskus ajattelin, että en koskaan tule täyttämään 18-vuotta, mutta kappas, nyt olen 24-vuotias. Täynnä haaveita ja unelmia, elämä jonka ympärillä on ihania ihmisiä. Elämä jonka täyttää muut asiat kuin kalorit ja itsensä kiduttaminen. Ja se täydellisen ulkonäön tavoittelu.

Laihuus ei ole tavoiteltavaa, mutta ei myöskään mikään ylitreenattu kroppa.

 

"Erika"


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
Osumalaskuri: 372354
Created with Woo®
Copyright (c) Sisä-Suomen SYLI ry 2017, All Rights Reserved.
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
Evästeiden tiedot
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
OK, ymmärrän