Jos kuvailen itseäni, ensimmäinen ajatukseni on ”äiti”. Olen ollut kaksikymmentä vuotta äiti. Se titteli menee kaiken edelle. Kerron nyt tarinani naisen näkökulmasta, mutta muistuttaisin, että syömishäiriö vaikuttaa kaikkien ihmisten hedelmällisyyteen ja fyysiseen kykyyn lisääntyä. Sukuhormonien ja -solujen tuotanto häiriintyy aliravitsemustilassa, mikä on yleistä myös ahmintahäiriössä, ja esim. liiallisen liikkumisen (pakkoliikunta) seurauksena kivesten lämpötila voi kohota liian korkeaksi ylläpitääkseen tarpeeksi suurta siittiöiden kokonaismäärää lisääntymistä ajatellen. Syömishäiriö on vakava sairaus, ja sillä on pitkäkantoisia haitallisia vaikutuksia ihmisen elämään.

Kokemukseni perusteella syömishäiriö mielletään usein konkreettisesti syömisen tai sen rajoittamisen ongelmiin. Ihmiset oireilevat omassa arjessaan moninaisilla tavoilla, ja kun syömishäiriö otetaan esiin vaikkapa terveystarkastuksessa, huomio yleensä kiinnittyy oireilun laatuun ja kehon kuntoon. Usein sairastunut itse arvottaa oireilua ja käyttää sitä verratakseen itseään muihin sairastuneisiin. Mieli tarttuu oireisiin ja niistä saattaa tulla loputon mielenkiinnon kohde ja vertailun väline.

Joskus sitä pysähtyy miettimään omia tottumuksiaan, ovatko ne ns. normaaleja. Tekeekö kukaan muu näin, käyttäytyykö joku muukin tällä tavalla? Joskus sitä ihmettelee toisten käyttäytymistä, se näyttää niin erilaiselta ja oudolta. Meistä jokainen on tottunut omaa tapaansa toimia, vaikka oma tapa olisi yleisesti arvioiden ns. epänormaalia. Mutta missä sitten menee se raja syömishäiriön kohdalla?

Luulin olevani ”sellainen syömishäiriöinen”, jonka ei tarvitse taistella kuin yhden kerran parantuakseen. Olen 26-vuotias ja yritän nyt kolmatta kertaa. Oikeastaan olen kai yrittänyt ensimmäisen kerran aloittamisen jälkeen koko ajan eli noin 14 vuoden ajan. Nyt on meneillään kolmas kerta, jolloin tunnustin itselleni, että olen edelleen sairas, en pärjää yksin ja hain itselleni apua.

Voin kertoa kirjoittaneeni vähintään kymmenen erilaista tekstiä. Oon kirjottanut, poistanut luonnoksen, aloittanut tekstin uudelleen ja jälleen poistanut koko jorinan. Oon miettinyt paljon sitä, mitä haluan sanoa ja sitä, miten saisin kaikki ajatukseni koottua kasaan.

Suurin osa syömishäiriöön sairastuneista kertoo haluavansa parantua, mutta parantumiseen vaadittavien askeleiden ottaminen on pelottavaa, koska sairaus keksii miljoona syytä, miksi pysytellä vanhoissa ”tavoissa”. Itselläni paraneminen oli ikään kuin päätös. Olin sairastanut monta vuotta ja taistellut hoitoa vastaan. Ajoittain olin ”vähän kokeillut paranemista”, eli todellisuudessa minun kohdallani tämä tarkoitti ateriasuunnitelman noudattamista ilman tappelua.

Koen, että tunteiden tukahduttamisella ja sillä, etten ole tunnistanut niitä, on ollut merkittävä vaikutus myös parisuhteisiini.

Kirjoitan aika paljon siitä, miten anoreksia vaikuttaa tunne-elämään ja psyykkeeseen. Valitettavasti se vaikuttaa varsinkin pitkään jatkuessaan hyvin paljon myös fysiikkaan.

Sairastuessani ja sairauden alkuvaiheessa, kun lääkärikäynnin olivat pääsääntöisesti vain ja ainoastaan syömishäiriön hoitoa koskevia. En todellakaan voinut kuvitella, että voisin tehdä keholleni niin paljon hallaa, pitämällä kehoani aivan liian monta vuotta aliravittuna ja säästöliekillä.