Jokainen syömishäiriötä sairastanut / sairastava varmasti tietää, että jonkinlainen vertailu ja kilpaileminen ovat suuressa osassa elämää sairauden aikana. Ensimmäisenä varmaan tulee mieleen painolukemien vertaaminen ja itse syömiseen liittyvä kilpailu. Toki vertailu oli isossa määrin sitä, että halusi aina vähentää kaikkea. Mikään ei riittänyt, eikä mistään saanut mielihyvää, koska ikinä ei ollut tarpeeksi sitä mihin olisi halunnut. Kilpailua käytiin paljon itsensä ja riittämisen tunteen kanssa.

Omassa paranemisessani on useita merkittäviä kohtia, mitkä ovat vieneet minua eteenpäin. Availen niitä teille pikkuhiljaa, mikäli ne kiinnostavat teitä.

Ruokavalion suhteen olin uskotellut itselleni usean vuoden ajan, että minä en pidä tuosta, enkä varsinkaan tuosta. Rajasin ruokavalion niin tiukaksi, että arkisista tapahtumista ja elämästä ylipäätään tuli kovin hankalaa. En voinut matkustella, enkä tehdä mitään spontaaneja asioita, koska tärkeämpää oli pitää kiinni ruokailuun liittyvistä säännöistä, jotka olin itselleni luonut. KORJAUS: sairaus oli ne minulle luonut ja minä uskoin niiden olevan oma valintani.

Sama koski myös liikkumista. Ajattelin, että liikkuminen tuottaa minulle niin paljon hyvää oloa, että laitoin sen aina ykkössijalle. Samaan tapaan kuin rajoittuneen ruokavalion kanssa, myös liikkuminen esti minua tekemästä asioita ja lähtemästä pois kotoa, koska halusin varmistaa, että pääsen liikkumaan juuri sen määrän, kun olin päättänyt.

Jokainen syömishäiriötä sairastanut / sairastava varmasti tietää, että jonkinlainen vertailu ja kilpaileminen ovat suuressa osassa elämää sairauden aikana. Ensimmäisenä varmaan tulee mieleen painolukemien vertaaminen ja itse syömiseen liittyvä kilpailu siitä, kuka ”saa syödä vähiten”. Mikään ei riitä, mistään ei saa mielihyvää, koko ajan vain ahdistaa.

Aloin laihduttamaan ala-asteen ja ylä-asteen välisenä kesänä kymmenen vuotta sitten. Aloitin perinteisen herkkulakon, jota kiristin aina pikkuhiljaa. Pikku hiljaa rajasin enemmän ja enemmän ruoka-aineita pois ja lopulta mikään ei oikeastaan enää ollut sallittua. Harrastin uintia ja lisäsin mukaan lenkkeilyn ja jumpat, loppujen lopuksi liikunta riistäytyi täysin käsistä.

Opiskelen johtamista ja tiimiyrittäjyyttä Proakatemialla. Opintojen alussa meidän jaettiin 15-20 hengen tiimeihin ja jokainen tiimi perustaa yrityksen.

Tiimin toiminnan kannalta on todella tärkeää luoda luottamussuhteita toisiin tiimiläisiin. Kaksi kertaa vuodessa vuokrataan mökki ja vietetään yhdessä kaksi päivää metsässä. Tarkoitus on jakaa mahdollisimman paljon itsestään, jotta muiden on helpompi ymmärtää miksi kukin toimii tavallaan ja mistä kukin on kiinnostunut.

Olen käynyt psykofyysisessä fysioterapiassa enemmän ja vähemmän säännöllisesti kahdeksan vuoden ajan. Nyt viimeiset kaksi vuotta olemme keskittyneet enemmäkseen selkäkipuihini ja tapaamisia on ollut huomattavasti harvemmin. Fysioterapeuttini on tuntenut minut lähes koko sairauteni ajan, siitä lähtien kun pääsin sairaalasta kotiin ensimmäisiä kertoja. Hän on nähnyt minun käyvän läpi melkeinpä kaikki syömishäiriön vaiheet. Hän on tuntenut minut 15 vuotiaana teininä, kun asuin kotona ja olin täysin anoreksian vietävänä. Hän on nähnyt, kun itsenäistyin ja muutin omilleni. Hän tietää lähes kaikki perhe/ystävyyssuhteideni ongelmat, sekä parisuhde kuviot. Olen avannut hänelle enemmän itsestäni, kun psykoterapeutilleni neljän vuoden aikana.

Kun palaan aikaan jolloin jouduin sairaalaan ja painoa piti alkaa nostamaan, ahdistus oli hyvin suurta ja ajoittain luulin jopa kuolevani lihavuuteen. Sairaus päässäni kehitti mitä kummallisimpia teorioita siitä, kuinka rasva tukkisi verisuoneni ja kehoni menisi sekaisin. Vaikka todellisuudessa olin vaarallisen alipainoinen ja nimenomaan sen vuoksi sairaalassa. Sairauden ääni oli hyvin voimakas ja sai minut käyttäytymään tavoilla, joilla en todellakaan olisi käyttäytynyt terveenä.

Murrosiässä naisen vartalo muuttuu joskus hyvinkin nopeasti. Omalla kohdallani tämä muutos tapahtui 11- vuoden iässä. Suora ja ”poikamainen” vartaloni muuttui yhden vuoden aikana naiselliseksi. Söin ja liikuin täysin samalla tavalla, kuin ennen, mutta keho alkoi muuttua. Yhtäkkiä minulla oli lantio ja rinnat, kehoni tuntui vieraalta ja luulin, että kyse on lihomisesta. Aloin säädellä syömistäni ja lisäsin liikuntaa enemmän ja enemmän. Sairastuessani anoreksiaan vartaloni palasi jälleen lapsen mittoihin.